Chapter 1: Demoni AU
Chapter Text
Lena, Hana ja Lúcio katsoivat hieman epäuskoisena McCreetä, joka istui innoissaan kirjaston pöydän toisella puolella. Hän oli kieltämättä erikoinen mies ja kerrottuaan ideastaan kolmikolle, häntä pidettiin entistä erikoisempana. Jesse McCree oli kyllä intohimoinen viestinnänopiskelija yliopistolla, mutta hänen ideansa ja lähtökohtansa eri asioihin olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Nytkin hän oli esitellyt upouuden ideansa kolmelle opiskelutoverilleen.
”Jesse… tuota… ikävä sanoa tätä sinulle, mutta… demoneja ei ole olemassa”, Lena päätti aloittaa, ”se, että yrität mennä sinne hylättyyn japanilaiseen temppeliin, ei kuulosta kauhean fiksulta tavalta viettää aikaa, jonka voisit käyttää lukiessa tenttiin. Sitä paitsi se kuulostaa vielä tyhmemmältä, jos olet menossa sinne metsästämään demoneita”
”Lenalla on pointti, Jesse”, Lúcio komppasi, ”jos et pääse tenttiä läpi, mitä sanot isällesi, kun hän kysyy arvosanaa? Ai sori, papi, olin metsästämässä demoneita hylätystä temppelistä”. Tämä ei kuitenkaan tuntunut lannistavan Jesseä pätkääkään. Hän oli sitäkin enemmän innoissaan ja virnisteli vain, nyökäten.
”Ei, mutta oikeasti, kuunnelkaa…” hän aloitti ja avasi ruskeakantisen muistikirjansa, näyttäen sieltä joitakin sivuja, ”se alue on ennen ollut aasialaisväestön suosiossa vuosien ajan, ennen kuin se alkoi kymmenisen vuotta sitten kuihtua. Nykyään siellä asuu vain yksittäisiä ihmisiä ja joku nuudelikaupan pitäjä. Mutta kun aasialaisväestö – eritoten japanilaiset maahanmuuttajat – ottivat alueen haltuun kymmeniä vuosia sitten, kaupunki rakennutti sinne tämän temppelin”. Jesse avasi toisen sivun ja näytti kuvaa vanhasta, ränsistyneestä temppelistä, jonka maalipinta oli kulunut ja patsaat olivat sammaleen ja lian peitossa. Ennen punaisen ja ruskean sävyissä hohtanut temppeli oli vain varjo siitä, miltä se saattoi näyttää joskus vuosia sitten, ”ja kun temppeli suljettiin, se unohdettiin täysin. Mutta kuulin paikallisilta, että jos jossain päin maailmaa on demoneita, niin tuossa temppelissä. Se ei ole enää pyhä, joten pahat henget ovat asettuneet sinne asumaan”
”Onhan tuo ihan mielenkiintoinen juttu, Jesse, mutta… miten se hyödyttää opiskelujasi?” Lena kysyi ja kallisti päätään, ”tiedämme, että olet kiinnostunut paranormaaleista asioista, mutta tiedekunta ei halua julkaista yhtäkään tekstiäsi, koska paranormaalit kokemuksesi tuntuvat vähän… lapsellisilta”
”Lapsellisilta?” Jesse kysyi ja naurahti pienesti. Hän sulki kirjansa itsevarmana ja suoristi pyöreät rillit nenällään, nousten ylös, ”ehkä tähän asti olen etsinyt perinteisiä hirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Mutta demonit… aion kirjoittaa niistä seuraavan aineeni. Ja olen ihan varma, että professorit tulevat pitämään siitä”
”Ja jos eivät, käyt kurssit taas uudelleen, vai?” Hana kysyi virnistäen. Hän oli kolmikosta ehkä eniten se, joka tuki Jessen päätöksiä. Hana itsekin oli tutkinut paranormaalia toimintaa ja halusi tulevaisuudessa aloittaa jonkinlaisen podcastin liittyen paranormaaleihin ilmiöihin. Mutta hänestäkin välillä tuntui, että Jesse vei oman paranormaalin pakertamisensa aivan liian pitkälle. Siinä, missä Hana keräsi oikeiden ihmisten kokemuksia sattumaisista tilanteista, Jesse halusi itse olla paikalla todistamassa niitä.
”Tietenkin!” Jesse vastasi, ”katsokaa vaan. Minulla on kaikki mukana ja aion löytää sellaisen demonin”
”Mutta japanilaiset demonit ovat varmaan erilaisia, kuin meidän demonimme”, Lúcio huomautti, ”ne tuskin ilmestyvät vain… manaamalla”
”Ensinnäkin manaaminen tarkoittaa demonin karkottamista, eikä kutsumista. Ja karkottaahan minä en tahdo, vaan tavata. Sitä paitsi voihan sitä yrittää!” Jesse huikkasi vielä ja lähti kirjastosta. Lena, Hana ja Lúcio harvoin olivat huolissaan ystävänsä seikkailuista. Hän oli käynyt vaikka missä! Ja selvinnyt kaikesta hengissä. Ja jos kyseessä oli joku vanha hylätty temppeli, jossa ainoa vaara oli ehkä vihainen talonmies, joka vahti temppeliä, niin Jessellä ei ollut hätää. Lena huokaisi ja vilkaisi kavereitaan.
”Pitäisikö meidän kuitenkin mennä perään? En halua, että hän suututtaa paikallisia”, hän sanoi, mutta Hana pudisti päätään.
”Muistatko hänen kesälomamatkansa Tšernobyliin? Kun hän halusi löytää sieltä mutantti-ihmisiä, jotka piileskelevät varjoissa ja ilmestyvät vain yöllä?” hän kysyi, ”jos Jesse selvisi elossa radioaktiiviselta vyöhykkeeltä kotiin, hän selviää myös tuosta temppelistä”
Jesse odotti koko päivän yliopistolla, kantaen kirjastosta oni-demoneita koskevia kirjoja ja tunkien niitä reppuunsa. Hän osti kahvilasta pari proteiinipatukkaa, juomista sekä mustikkasuklaalevyn. Tämän jälkeen hän meni nappaamaan koulutarvikkeita tarjoavasta varastosta hieman paperia, kyniä ja tulitikkuja. Repusta löytyivät lisäksi pikkuinen pata ja laseja, kuten myös perinteisiä kynttilöitä. Ja kun kello löi kuusi illalla, Jesse lähti yliopistolta kävelemään keskustaan. Hän oli ennenkin käynyt tällä alueella, jossa temppeli sijaitsi. Siellä nimittäin myytiin kaupungin parasta aasialaista ruokaa. Ja näin alkuillasta, katu vaikuttikin hyvin eläväiseltä. Ihmiset kävelivät ympäri katua, käyden paikallisissa kaupoissa ostamassa jotain lohikäärmekrääsää sekä syömässä hieman paikallisten tekemää ruokaa. Jos joku ulkopuolinen olisi tupsahtanut tälle kadulle, hän varmasti olisi luullut olevansa Kiinassa tai Japanissa. Jessen kävellessä kadulla, hän huomasi näläntunteen nousevan. Iltaan tosiaan oli vielä aikaa, joten Jesse päätti pysähtyä erään nuudelikaupan varrella, tilaten itselleen kulhollisen. Kun hän istui alas syömään, hän tarkisti vielä muistikirjastaan kaiken; temppelin ovet olivat lukossa, joten hänen täytyi rikkoa ikkuna päästäkseen sinne. Temppelissä ei Jessen tietämysten mukaan ollut minkäänlaista hälytinjärjestelmää, sillä kaikki arvoesineet vietiin temppelistä pois, kun se suljettiin. Mutta jos järjestelmä oli, Jesse oli valmis parilla pinsetillä hipelöimään sen hiljaiseksi. Tämän jälkeen hänen pitäisi päästä temppelin päähalliin, jossa hän voisi suorittaa demoninkutsumisrituaalin.
”Et tiedä, mihin olet sotkeutumassa, poika”, kuului ääni Jessen vierestä. Jesse nosti ihmeissään katseensa ja siirsi sen vieressään istuvaan mieheen. Mies oli pukeutunut kaapuun, mutta kaavun alta näkyi hieman kultaisen kellertävää munkin pukua, sekä koruja kaulassa. Hän oli kalju, tummempi iholtaan, mutta omasi sinisenä hohtavat silmät. Jessen mielestä jo mies itsessään vaikutti yliluonnolliselta, ”se temppeli ei ole tehty enää kuolevaisille”
”Olette siis sitä mieltä, että siellä saattaisi olla demoneja ja henkiolentoja?” Jesse kysyi kiinnostuneena ja meni lähemmäs miestä, joka istui toisella tuolilla. Hän ei ollut koskenutkaan nuudeliannokseensa.
”Ei saata, vaan siellä on”, mies sanoi, ”siksi sinun ei kuulu mennä sinne. Häiritsemään kuningasperheen rauhaa”
”Onko siellä siis… jonkinlaisen kuningasperheen henget? Tai aaveet?”
”Demonit! Kirottu kuningasperhe”, mies sanoi hieman varmemmin. Hän otti pikkuisen teekuppinsa ja hörppäsi siitä teetä, ”he vartioivat temppeliä… ovat ottaneet sen omakseen, kun sieltä vietiin viimeinenkin asia, joka teki siitä pyhän”
”Oletko nähnyt demoneita koskaan?” Jesse kysyi. Mitä enemmän mies puhui, sitä vaikuttuneempi ja innostuneempi Jesse oli. Hän oli vain pari kertaa tavannut joitakin ihmisiä, jotka todella uskoivat yliluonnollisiin asioihin tosissaan. Ja tämä mies vaikutti uskovan niihin ihan täysillä.
”Ei sillä ole väliä, olenko nähnyt, kuullut tai tuntenut. Minä tiedän, että siellä on demoneita ja tiedän myös sen, ettei sinun kuulu mennä sinne”, mies sanoi, ”älä sitten väitä, ettei kukaan varoittanut sinua”. Ja niin mies nousi ja lähti, jättäen ihan täyden nuudelikulhonsa pöydälle. Jesse ei ollut koskaan ollut näin innoissaan ja valmiina. Joku muu olisi ehkä saattanut juosta kiltisti pakoon eikä enää koskaan palata lähellekään temppeliä, mutta Jesse oli erilainen. Hän tiesi kyllä, mihin oli ryhtymässä ja oli valmis ihan kaikkeen. Kun kello alkoi lähestyä yhtätoista illalla, Jesse lähti viimein kävelemään kohti temppeliä. Nyt iloiselta ja värikkäältä loistava katu, oli muuttunut pimeän harmaaksi. Ihmiset sulkivat nopeasti kauppojaan ja sammuttelivat hehkuvia lyhtyjään nopeasti. Pian kadulla oli vain pimeyttä, sumua, pari kulkukissaa ja Jesse. Kaikki muut olivat, kuin kadonneet ja Jesse piti tästä. Hän oli huomannut, että jos paikalliset pakenivat koteihinsa yöksi, kertoi se jostain selittämättömästä paranormaalista toiminnasta. Jesse käveli kulman taakse ja näki edessään valtavan vanhan temppelin. Hän ei osannut odottaa temppelin olevan noin iso, mutta jotenkin se oli ahdettu samaan kortteliin parin kerrostalon kanssa, jotka tosin näyttivät autioilta. Ehkäpä demonien läheisyys temppelissä karkotti ihmiset. Eli loistavaa materiaalia tulossa! Jesse tarkisti vielä nopeasti, että hänen kamerassaan oli akkua ja käveli sitten temppelin luo. Ikkunat olivat luultua ylempänä eikä niissä ollut lasia, vaan laudat. Homma vaikeutui heti… Onneksi Jesse oli kuitenkin valmistautunut myös lautoihin, sillä hänellä oli pieni saha mukanaan, jolla hän sahasi laudat katki ikkunan edestä. Nopeasti hän loikkasi sisälle pilkkopimeään temppeliin.
Edessään Jessellä aukesi tosiaan pimeä ja erittäin kylmä ja ahdistava temppelihuone, joka tosin vei Jessen heti syvemmälle suureen saliin, jonka hän oletti olevan juuri tämä päähalli, missä ennen oli palvottu muinaisia Jumalia. Jesse käveli varovasti lähemmäs ja otti jo kameransa valmiiksi. Koska mikään hälytyslaite ei alkanut soimaan, hän oletti, ettei temppelissä ollut hälytysjärjestelmää. Tämä tuntui jopa liian helpolta… Toisaalta taas Jesse tunsi sen kylmyyden ja tunteen siitä, ettei hän ollut yksin. Jesselle se oli oikea aarrearkku, mutta muille se kehotti vain pysymään kaukana temppelistä. Jesse käveli itsevarmana keskelle temppeliä ja otti pari laitetta repustaan, asettaen ne maahan. Ne mittasivat ties mitä; lämpötilaa, aaltojen väreilyä, radioaktiivisuutta… Kaikella oli merkityksensä. Mittarit pysyivät lähes normaaleina, eivätkä ne alkaneet vinksahdella mihinkään, mutta Jesse tiesi, että hänen ja demonien tai henkien välillä oli liian iso kuilu vielä. Ja sen kuilun Jesse aikoi nyt ylittää. Hän kävi polvilleen lattialle ja kosketti varovasti pintaa, ottaen sitten kynän repustaan, alkaen piirtää maahan. Aluksi kermanruskealle lattialle muodostui ympyrä ja sen sisälle pentagrammi. Jesse halusi kokeilla aluksi, toimisiko länsimainen pentagrammin piirtäminen aasialaisille demoneille vai pitäisikö hänen käyttää jotain muuta vaihtoehtoa. Kun pentagrammi oli piirretty, Jesse asetti sen sisälle padan ja viereen kynttilät, jotka hän sytytti. Pian kylmään ja kolkkoon temppeliin tulvi valoa kynttilöistä, mutta se ei tehnyt temppelin tunnelmasta yhtään sen lämpimämpää. Jesse sulki sytkärinsä ja katsoi sitten pataa. Hän kaivoi kännykkänsä taskustaan ja otti muistionsa, johon hän oli kirjoittanut latinankielistä tekstiä.
”O-okei…” Jesse hieroi niskaansa ja yritti alkaa lausua tekstiä: ”Sceleratus daemon, ego servus tuus sum et voco te. Ostende te mihi”. Ei mitään, hiljaista… Jesse jatkoi lausumista: ”Serviam tibi et satanas usque in finem. Servus gratiae te exspectat, promittens mala non velle”. Silloin Jesse kuuli, miten jokin vanha seinää vasten nojaava rautakeppi kaatui huoneen nurkassa. Hän säpsähti ja kääntyi katsomaan keppiä nurkassa. Tuo oli hyvä enne… Nimittäin temppeliin ei voinut tulla viima mistään muusta, kuin pienistä ikkunoista, joista Jesse oli kiivennyt sisään. Ja nytkin jokin viima kulki pitkin temppelin salia, vipattaen sen käytäville, ulos kadulle ja takaisin sisään. Jesse otti äkkiä paperin ja kirjoitti siihen:
Tahdon tavata demonin
Hän laski paperin pataan ja sytytti sen tuleen sytkärillä. Vanha ruutupaperi paloi lopulta kokonaan ja hiljaisuus valtasi temppelin. Jesse veti henkeä ja otti kameransa valmiiksi. Nyt hengen tai demonin tulisi kertoa, hyväksyisikö hän aiheen vai ei. Jesse puristi jo hieman kameraa, tuntien henkien läsnäolon lähempänä ja lähempänä. Hän huomasi, miten mittarit alkoivat heittää hedelmäpeliä; lämpömittari näytti mahdottomia lukemia yli tuhannesta asteesta ja paikka vaikutti niin radioaktiiviselta, että Jessen pitäisi olla kuollut jo. Mutta Jesse tiesi, että mittarit menivät sekaisin eivät lämpötilasta tai radioaktiivisuudesta, vaan hengestä, joka vaikutti niiden toimintaan. Yhtäkkiä kynttilät sammuivat, samoin padassa oleva paperi ja tuli aivan hiljaista. Jesse katseli ihmeissään ympärilleen. Myös mittarit rauhoittuivat ja tuulenvire katosi.
”…mitä?” Jesse kysyi. Hän otti varmuuden vuoksi pari kuvaa kamerallaan, koska demonit ja henget saattoivat joskus näkyä kameran rullalla, eivätkä paljain silmin. Jesse tarkasti kuvat ja joutui pettymään; henkiä ei ollut missään. Temppelin kylmä ja pelottava tunnelma oli kadonnut. Hän huokaisi turhautuneena ja meinasi heittää kameransa nurkkaan, mutta yritti muistuttaa itselleen, että kyseessä oli kuitenkin aika kallis järjestelmäkamera. Niinpä Jesse keräsi tavaransa ja toivoi, että kuka ikinä tulisi tarkistamaan temppelin tilaa, ei häiriintyisi maahan piirretystä pentagrammista. Jesse otti repusta surusuklaansa ja nappasi siitä palan syötäväksi lähtiessään kävelemään kohti ikkunaa, josta hän oli tullut.
”Kimi wa! Fumetsu! Chotto hitokuchi kudasai...” kuului yhtäkkiä Jessen niskakarvat nostava ääni hänen takaansa. Jesse käännähti ympäri ja hänen leukansa meinasi tippua lattiaan asti. Hänen edessään leijaili nimittäin valkoisen ja verenpunaisen savun saattelemana ihan oikea demoni. Jesse oli tavannut kaikenlaisia yliluonnollisia olentoja, mutta hän ei ollut koskaan tavannut tällä lailla. Yleensä ne ”kohtaamiset” olivat vain satunnaisia kolahduksia ja ääniä ja joitakin yksittäisiä kuvia, joita Jesse oli saanut. Mutta nyt tällainen demoni leijui hänen edessään ja Jesse oli varma, että häntä oli huijattu. Että Lena, Hana ja Lúcio päättivät yhdessä tehdä pilaa.
”O-okei… tosi hauska läppä…” Jesse sanoi ja kosketti demonia, säpsähtäen, kun hänen kätensä menikin olennon läpi. Jessen käsi alkoi hieman täristä, ”mi-missä se projektori on? Ihan helvetin hauska vitsi joo…”
”Me olemme aika kaukana helvetistä, kuolevainen”, demoni vastasi, ”mutta mitä pystyn päättelemään reaktiostasi, sinä et taida uskoa minun olevan oikea”
”E-en… en todellakaan. Koska… ensinnäkään demonit eivät tällä lailla vain ilmesty ihmisille. He eivät tällä lailla juttele”, Jesse sanoi. Demoni kallisti päätään ja vasta silloin Jessellä oli aikaa kiinnittää huomiota sen ulkonäköön. Sillä oli kalpea, sinertävä iho ja hohtavat valkoiset silmät. Tumma, silkkinen tukka ja parta ja päällään valkoinen kaapu. Vasenta kättä pitkin kulki punertava tatuointi.
”Miten niin emme ilmesty? Sinä kutsuit minut”, demoni vastasi ja liihotti Jessen yläpuolelle katon rajaan. Jesse ei vieläkään jaksanut uskoa, että kyseessä oli oikea demoninen olento. Se oli mahdotonta! Ja vasta nyt Jesse alkoi todella puhua itselleen järkeä; oliko kaikki tällainen yliluonnollinen toiminta todella vain niin mahdotonta, ettei sitä voinut tapahtua? Demoni lennähti katon rajan läpi ja laskeutui taas Jessen eteen, nyt keskelle salia ja pentagrammia, ”vai oletko tyytymätön siihen, mitä sait?” demoni murahti.
”E-en! En! En tietenkään…” Jesse vastasi heti ja laski varovasti reppunsa ja suklaalevyn alas, ”en vain… odottanut, että sinä ilmestyisit minulle… noin vain!”
”No, sinä olet harvoja kuolevaisia, joka uskaltaa tulla tänne”, demoni vastasi ja lennähti istumaan yhden kivipatsaan päälle. Hän katseli kiinnostuneena Jesseä, kuin ei olisi ennen nähnyt ihmistä.
”Sinusta se munkki siis varoitti… onko teitä täällä useita?” Jesse kysyi. Hän olisi halunnut ottaa kuvan demonista, mutta pelkäsi, että tämä suuttuisi ja katoaisi. Tai pahempaa, kiroaisi Jessen hänen loppuelämäkseen.
”Täällä? Olen täällä nykyään yksin… Tämä temppeli ei jaksanut enää kiinnostaa veljeäni”, demoni vastasi ja kävi loikomaan patsaan päälle, kuin kissa. Jesse tuijotti hieman hölmistyneenä demonia. Nyt, kun hän todella katseli sitä, ei demoni vaikuttanut mitenkään erityisen pelottavalle. Sitä paitsi Jessen mielestä demoni oli jopa… aika kaunis.
”Sinulla on… veli?”
”Olet kyllä maailman huonoin demoninmetsästäjä, tiedätkö sen?” demoni kysyi ja nousi istumaan, ”et ole edes ottanut selvää, mitä demoneja täällä asuu. Toisaalta taas sinä kutsuit minua ihan väärällä tavalla. Ei sitä pentagrammia tussilla piirretä!”
”Anteeksi vain, mutta minä olen opiskellut yliluonnollisia asioita jo 14-vuotiaasta!” Jesse sanoi tiukasti, ”joten suokaa anteeksi, arvon majesteetti, jos kutsuni oli turhan amatöörimainen”
”No nyt alkaa kuulostaa paremmalta!” demoni virnisti ja laskeutui alas, ”juuri tuolla tavalla sinun kuuluisi puhutella minua!” Jesse vain naurahti ja kallisti päätään ihmeissään.
”Eli sinä olet jonkinlainen kuninkaallinen vai?” hän kysyi ja demoni nyökkäsi. Hän lennähti Jessen eteen.
”Shimada Hanzo, Shimada-klaanin vanhin perillinen”, hän esitteli itsensä. Jessen huulille nousi leveä ja itsevarma virnistys. Hän tosiaan oli tavannut oikean demonin… ja vielä tällaisen… noh, prinssin! Ja koska Jesse halusi olla herrasmies tälle prinssille, hän kumarsi heti ja kosketti kameraansa.
”Saanko ottaa turistikuvan?” hän kysyi. Hanzo vain pyöräytti huvittuneena silmiään.
”Sinulla ei ole minkäänlaista häpyä, cowboy”, hän vastasi virnistäen ja nappasi Jessen stetsonin hänen päästään, painaen sen omaan päähänsä. Jesse kuitenkin otti riskin ja napsautti kameraansa, ottaen kuvan, jossa näkyi kuitenkin vain ilmassa leijuva stetson, ”luulitko, että me demonit näymme valokuvissa? Ei tuo ole mikään ihmevempain, jolla paljastetaan demonit”
”No, saahan sitä yrittää”, Jesse sanoi mutisten ja laittoi kameran laukkuunsa, ”…luulin, että te olisitte vihaisempia. Te demonit”
”Äläs nyt, ilta on vasta nuori. Saatan minä raadella sinut, kun yö on ohi”, Hanzo virnisti ja kääntyi taas katsomaan Jesseä. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt pelkäävän nuorukaisen, hän näki vain leveän, itsevarman virnistyksen, ”…tosin sinä et taida pelätä kuolemaa”
”Tietäisitpä kaikki paikat, missä olen käynyt”, Jesse sanoi ja kaivoi repustaan mittareita, kävellen Hanzon ympäri ja mitaten lukemia, ”voin sanoa, että kuolema ei ole se, mitä pelkään”. Yhtäkkiä kylmä viima kosketti Jessen olkapäätä ja hän vilkaisi, miten luiseva, kalpea käsi piteli hänen olkapäästään kiinni.
”…Mitä sinä sitten pelkäät, kuolevainen?” Hanzo kuiskasi Jessen korvaan mitä tummimmalla äänellä, joka tosiaan sai väreet uudelleen ja uudelleen kulkemaan Jessen selkää pitkin. Nyt oli Jessen aika yllättää demoni, sillä hän vastasi todenmukaisesti vitsailun sijaan:
”Se, että minuun ei uskota. Se, että… minua pidetään vain vitsinä. Ja se pelko on toteutunut aika monta kertaa… Mutta nyt, kun tapasin sinut, minulla on todisteita”. Hanzo vain kallisti päätään ja riisui stetsonin päästään, katsellen, miten Jesse edelleen yritti ottaa hänestä kuvia ja kirjasi asioita muistiin.
”Sinulla ei siis taida olla mitään menetettävää… Aika hyvä taktiikka, kun menee tapaamaan demonia”, Hanzo huomautti.
”Tiedän… mutta minulla on paljon asioita, joita toivoisin”, Jesse sanoi ja loi kasvoilleen leveän hymyn. Tähän demoni vastasi yllättäen omalla hymyllään, ”saanko minä hieman haastatella sinua? Siis… jos teen sinusta jutun tiedekunnan lehteen”
”Vau… tulisiko minusta kovakin julkkis?” Hanzo kysyi ja Jesse vain naurahti, nyökäten.
”Ehdottomasti”
Jesse ei todellakaan osannut odottaa, että hän viettäisi koko seuraavan yön keskustellen demonin kanssa hylätyssä temppelissä. Joko Jesse oli todella muodostanut tiiviin suhteen tähän demoniin tai sitten hän olisi helvetin syvimmässä kuilussa aamuun mennessä. Joka tapauksessa Jesse ei voinut päästä tilaisuutta käsistään ja hän kuunteli mielenkiintoisena, mitä Hanzolla oli sanottavaa. Hän kertoi eläneensä 1300-luvun Japanissa ja hänen perheensä hallinneen paikkaa nimeltä Hanamura. Hanzolla oli ollut nuorempi veli Genji ja heidän klaaninsa oli tehnyt vakavia rikoksia niin ihmisyyttä, kuin koko Japanin kansaa vastaan. Lopulta kansa kääntyi heitä vastaan ja koko perhe poltettiin roviolla. Syntiensä ja huonojen tekojensa vuoksi Hanzo oli helvetin tai taivaan sijasta päätynyt demonin muotoon ja hänet oli kirottu vaeltamaan maan päällä ikuisesti. Hanzo kertoi vaellelleensa vuosisatoja eri maissa, etsien itselleen paikkaa perheensä kanssa. Lopulta Hanzo päätti asettua tähän hylättyyn temppeliin. Jesse kuunteli tarinaa kiinnostuneena ja kirjoitti kaiken muistiin. Hän yritti jopa nauhoittaa demonin puhetta kännykkään, mutta sinne kuului vain epämääräistä huminaa, jonka voisi sekoittaa vaikkapa tuulen huminaksi puissa. Jesse ei kuitenkaan vaikuttanut ollenkaan pettyneeltä, mikä oli Hanzosta yllättävää. Kun kello alkoi lyödä kuutta aamulla, Jesse tiesi auringon nousevan pian. Ja hänellä olisikin tentti kolmen tunnin päästä.
”Minun taitaa olla parasta lähteä nyt”, Jesse sanoi, ”te demonit ette varmaan voi ilmestyä auringonvalossa”
”Voimme, mutta… se on aika epätodennäköistä. Vihaan valoa yli kaiken”, Hanzo sanoi ja sipaisi leukaansa, ”tekee huonoa iholle”. He molemmat naurahtivat ja katsoivat sitten toisiaan silmiinsä. Ilkikurinen virne nousi yllättäen Hanzon huulille ja hän paljasti näin terävät kulmahampaansa. Jesse nielaisi pienesti ja tajusi, että hänen loppunsa taisi viimein koittaa. Demoni lennähti yllättäen Jessen päälle, kaataen tämän puiselle alustalle, jossa he istuivat. Demoni katseli pitkään Jesseä ja sipaisi tämän huuliaan: ”odotan seuraavaa tapaamistamme… demoninmetsästäjä”, Hanzo kuiskasi ja nuolaisi huuliaan niin eroottisesti, että Jessen henki salpaantui. Hän tunsi, miten kylmä viima lensi hänen kehonsa läpi ja… Hanzo oli poissa. Aurinko valaisi ikkunasta salia ja demoni, jonka kanssa Jesse oli jutellut koko yön, oli vain haihtunut savuksi ilmaan. Jesse nousi häkeltyneenä ylös ja keräsi kamppeensa, laittaen repun selkäänsä ja poistuen samasta ikkunasta, josta olo tullutkin. Aamu oli kirpeä ja taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Ihmiset olivat tulleet ulos kodeistaan ja pystyttivät kojuja ja lähtivät töihin. Viimeöinen kalsea tunnelma oli muuttunut takaisin arjen lämmöksi. Jesse mietti koko matkansa yliopistolle, mitä hän oli nähnyt ja oliko se totta. Ja… miksi se demoni oli ollut Jessestä niin helvetin kaunis? Jesse tiesi aina, että hän tulisi varmasti ihastumaan henkilöön, joka olisi kiinnostunut yliluonnollisista asioista, mutta että hän ihastuisi yliluonnolliseen? Ei ollut hänen listallaan, mutta se olisi itseasiassa parempi. Ihmiset olivat muutenkin rasittavia… Mutta Jesse ei voinut olla huomaamatta outoa, kylmää tunnetta sisällään. Se ei ollut häiritsevä tai mitenkään epätoivottu, mutta… jotenkin uusi. Hän päätti sivuuttaa tunteen ja lähti kävelemään kohti yliopistoa puiston kautta.
Iltapäivällä Jesse käveli yliopiston kirjastoon, tavaten siellä taas Hanan, Lúcion ja Lenan. He katselivat virnistellen toisiaan.
”No, miten meni tentti, arvon demoninmetsästäjä?” Lena kysyi, melkein jopa ilkkuvasti. Jesse sen sijaan vain hymyili ja istui heidän seuraansa.
”Ihan hyvin! Se ei ollutkaan niin hankala, kuin luulin. Kyllä minä läpi pääsen, siitä ei tarvitse pitää huolta”, Jesse sanoi ja alkoi räplätä kännykkäänsä. Tämä yllätti kolmikon täysin, sillä Jesse harvoin oli itsevarma tenteistään tai edes siitä, että sai ne läpi.
”No… sehän on hyvä!” Lúcio sanoi ja hymyili hieman.
”Haluaisitteko lähteä tänään yksille?” Jesse ehdotti yllättäen, nostaen katseensa kännykästä, ”voin tarjota ainakin ekat”
”Meidän pitää palauttaa se essee huomenna, Jesse. Emme me voi”, Lena huomautti, ”minun on ainakin kirjoitettava koko ilta. Sen pitää olla yli 30 sivua…”
”Ai se… minä kirjoitin jo”, Jesse vastasi taas. Tämä viimeistään yllätti kolmikon täysin.
”Mitä?!” he kaikki kolme kysyivät yhteen ääneen, mutta Jesse vain loi mystisen hymyn kasvoilleen, ”mistä kirjoitit sen?” Hana kysyi lopulta.
”Demoneista, niinhän minä kerroin”, Jesse vastasi ja nappasi reppunsa, ”palautin ja aion nyt mennä nauttimaan loppuillasta baariin. Jos te ette ole tulossa, niin ei sitten, mutta tarjous on auki, joten… kannattaa hyödyntää”. Kun Jesse nousi ylös, Hana ei voinut olla huomaamatta jotain erikoista hänessä. Jesse McCree oli brunetti mies päästä varpaisiin ja hänellä oli ruskeat silmät, se oli selvää. Mutta kun hän nousi ylös ja iski silmää kolmikolle, Hana huomasi noissa silmissä vilauksen hohtavaa valkoista. Ihan kuin Jessen silmät olisivat yhtäkkiä muuttuneet ruskeista täysin valkoisiksi ja hohtaviksi.
”Jesse-”
”Nähdään maanantaina”, Jesse vain vastasi ja lähti itsevarmana kävelemään koulun käytäviä pitkin, tuntien samalla, miten kylmä ja kalsea demoni, suukotti hänen poskeaan ja kuiskaten:
Olet minun, demoninmetsästäjä
Chapter 2: Vampyyri AU
Chapter Text
Hanzo oli jo tottunut siihen, miten vetinen ja märkä Adlersbrunn oli, kun hän saapui sinne joka vuosi syysaikaan. Yleensä Hanzolla oli tapana viettää eri vuodenajat visusti eri paikoissa; talvisin hän pakeni pohjoiseen, kadoten lumen sekaan ja imien tyhjäksi ne ihmiset, jotka uskalsivatkaan lähestyä hänen vanhaa talvihuvilaansa vuorilla. Hanzo piti talvesta erityisesti, mutta ei pitänyt ihmisistä talven aikaan. He olivat niin iloisia lumileikeistä ja joulusta, mitä Hanzo taas vihasi. Keväisin Hanzo aloitti perinteisen metsästyksensä ja oli kaikista sosiaalisin vampyyrien piirissä. Hän metsästi lähes missä tahansa, pitkälti Afrikan mantereella, löytäen aina välillä uusia vampyyriklaaneja, joiden kanssa lähteä metsästysretkelle. Kesäisin taas Hanzo palasi kotimaahansa Japaniin, käyden välillä katsomassa, miten hänen veljellään sujui kuolevaisen rakkaansa kanssa. Mutta nyt oli aika jättää Hanamura ja Japani taakseen ja suunnata sinne pikkuiseen saksalaiseen kaupunkiin, Adlersbrunniin. Hanzo oli aikanaan joskus 1500-luvulla oleskellut Adlersbrunnissa pidemmänkin aikaa, mutta jättänyt kaupungin taakseen sen ollessa aivan liian pieni nälkäisen vampyyrin tarpeisiin. Kunnes 1600-luvulla kaupunki alkoi kasvaa rikkaan saksalaissuvun muutettua sinne ja rakennuttaessaan linnan. 1700-luvulla Hanzo alkoi taas vierailemaan Adlersbrunnissa, mutta sitten 1800-luvulla kaupunkiin saapui vitsaus, joka melkein sai Hanzon unohtamaan kaupungin kokonaan mielestään.
”Ottaisin kahdeksan valkosipulia. Mielellään naruun sidottuna”, Hanzo pyysi kulkiessaan torilla. Onneksi oli pilvinen päivä, joten aurinkolasit ja viitta peittivät hyvin hänen vampyyriolemuksensa, ”ja laittakaa ne pussiin, kiitos”. Torinainen oli maailman sokein – kuten kaikki tässä kaupungissa olivat. He eivät osanneet odottaa mitään.
”Tekin valmistaudutte kekriin?” nainen kysyi ja ojensi pussin Hanzolle. Hanzo nappasi pussin nahkahansikkaat kädessä ja virnisti vain.
”Kuten me kaikki”, hän vastasi ja nainen huokaisi.
”Isoisomummini kertoi aikanaan, miten yli sata vuotta sitten kaupunki oli täynnä verenimijöitä. Tämä oli oikea helvetillisten voimien kaupunki”, nainen sanoi, ”mutta onneksi ei ole enää!” Hanzo murahti pienesti. Ja hän tiesi tasan, miksei niin ollut enää. Ja hän vihasi ja rakasti sitä syytä, ”mutta ei sitä koskaan tiedä. Joka kekrijuhlan aikaan niitä uusia tapauksia vain tulee lisää. Toivottavasti se verenimijäjoukko saataisiin kiinni”
”En usko, että niitä imijöitä on useampia. Ehkä vain yksi”, Hanzo vastasi. Hän nyökkäsi ja lisäsi: ”hyvää päivänjatkoa”. Nainen jäi tuijottamaan Hanzon perään ihmeissään, kuin tajuten vasta jälkikäteen, että ehkä hänen asiakkaansa oli… ei, eihän se voinut olla. Miksi vampyyri ostaisi valkosipulia, kun he olivat selkeästi sille allergisia ja vihasivat sen hajua yli kaiken? No, ehkä siksi, että Hanzon piti joka vuosi soluttautua paremmin ja paremmin joukkoon. Hän omisti pienen mökin hieman kauempana kylästä, mutta koska jokainen kyläläinen ripusti oveensa valkosipulia, hän olisi erottunut joukosta todella kipeästi, jos hän ei tekisi niin. Hanzo ripusti oveensa valkosipulit ja astui nopeasti sisään, riisuen ällötyksen vallassa hansikkaansa ja heittäen ne suoraan loimuavaan takkaan, ”hullut ihmiset…” hän mutisi ja kävi istumaan nojatuoliinsa. Hanzo osittain muisteli onnellisesti niitä aikoja, kun vampyyrit pitivät verikekkereitä Adlersbrunnissa. Heitä oli täällä silloin satoja. Juhlittiin, laulettiin, syötiin ja tanssittiin. Se oli oikea verenimijöiden yö – Halloween yö. 1700-luku olikin Hanzon kulta-aikaa vampyyrina ja hän usein laski sen parhaaksi ajakseen olla verenimijä. Mutta 1800-luvulla kylä alkoi saada tarpeekseen verenimijöistä ja kaupunkiin saapui tuo kirottu suku – Van Helsingin suku. He olivat maineikkaita vampyyrinmetsästäjiä, jotka olivat kiertäneet yhdessä tappamassa vampyyreita ympäri maailmaa – ja koko heidän kirottu perheensä harrasti sitä! Sanottiin, että Van Helsingin lapset syntyivät puuvaarna kädessä ja heidät haudattiin vampyyrin pää nyrkissään. Silloin ovelta kuului koputus ja Hanzo säpsähti. Hän piilotti äkkiä veridrinkkinsä kirjahyllyn kirjojen taakse ja riensi avaamaan.
”Herra Shimada! Mukavaa, että palasitte Adlersbrunniin!” sanoin iloinen ääni oven takana. Se oli tietysti Angela Ziegler, paikallinen lääkäri. Tai no, ei häntä ihan lääkäriksi laskettu. Hän oli noita, se oli ilmiselvää. Mutta hän oli taitava noita ja Hanzon mielestä oli suorastaan ihme, ettei häntä ollut poltettu vielä. Toisaalta taas kyläläiset jahtasivat mieluummin vampyyreita, kuin noitia, mutta kai yksi noitakin kelpasi roviolle. Hanzo oli kyllä kuullut myös tarinoita siitä, miten noita Ziegler oli tarjonnut parantavia rohtoja ja jopa ikuista elämää, jos rahaa oli riittämiin. Mutta noita hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään.
”Noita Ziegler-”
”Tohtori Ziegler”, Angela korjasi heti ja tunki itsensä sisälle, ”aiotteko osallistua kylän kekrijuhlaan? Minun on varoitettava, että he ovat hyvin varustautuneita tänä vuonna. Juhlassa tarjoillaan normaalin veden sijaan pyhää vettä, he ovat siunanneet toria ja katua”
”Tunsin kyllä sen… mutta tämä kylä on niin täynnä syntisiä, että heidän likaiset askeleensa ovat tuhonneet sen viimeisenkin pyhän, mitä kadulla on”, Hanzo vastasi. Noita Ziegler oli niitä harvoja, joka tiesi Hanzon todellisen luonteen. Olihan hän itsekin yliluonnollisten puolella ja hän oli useita kertoja auttanut Hanzoa ja Hanzo taas oli tarjonnut vastineeksi yrttejä ja raaka-aineita ympäri maailmaa. Noita Ziegler oli nimittäin kirottu jäämään kylään ikuisesti.
”Joka tapauksessa, jos ajattelitte nauttia jokavuotisen veriaterianne, se ei onnistu kylässä tällä kertaa”, hän varoitti, ”he ovat valmistautuneet verenimijöiden tuloon kunnolla tänä vuonna. He pyrkivät siihen, että tänä vuonna kuolonuhreja on tasan nolla”. Hanzo nosti ihmeissään katseensa ja katsoi noitaa silmiin.
”Nolla?” hän kysyi. Ajat olivat tosiaan muuttuneet… Hanzo kävi turhautuneena istumaan tuoliinsa, ”silloin aikoinaan uhreja oli satoja… eikä kukaan valittanut”
”Paitsi valitti. Ja siksi asiat ovat muuttuneet”, noita Ziegler sanoi ja tutkaili hieman Hanzon pöydällä olevia pusseja, jotka Hanzo oli mukanaan tuonut kaukomailta lahjana noidalle. Noita nappasi niistä pari omaan laukkuunsa, ”täällä ei enää pidetä verikestejä, herra Shimada. Kaupunkilaisia on kielletty lähtemästä Halloweenyönä pois kaupungin keskustasta. Nyt paras vaihtoehto olisi, että joisit…”
”…ennen Halloweenyötä. Ei, se ei käy. Halloweenyö on tärkeä yö, koska jos vampyyri juo silloin ihmisestä, hänen elinvoimansa pitenee taas kymmenellä vuodella. Ja jos todella aion olla kuolematon vampyyri ikuisesti, minun on joka Halloweenyö…”
”…juotava ihmisestä. Ymmärrän”, noita Ziegler lopetti Hanzon lauseen, ”siinä tapauksessa… jäljellä on enää yksi henkilö, joka poistuu kaupungista Halloweenyönä tarkastuskäynnille. Ja sinä tiedät kyllä, kenestä puhun”. Hanzo tiesi, mutta hän ei halunnut kommentoida. Koska hän tiesi ihan hyvin, kenestä Angela puhui. Koska Hanzo ei antanut minkäänlaista kommenttia noidan ehdotuksiin, tämä vain huokaisi ja käveli ovelle, sanoen; ”toivon, että löydät veriuhrisi. Olisi sääli, jos sinun pitäisi lähteä Adlersbrunnista” ja niin noita lähti, jättäen Hanzon pohtimaan hänen sanojansa. Hanzo palasi takaisin vanhoihin hyviin aikoihin 1700-luvulle. Hän oli silloin kokenut myös uskomattomia nautinnon hetkiä kaupungissa ollessaan. Vampyyrien orgiat… Pieni virne nousi Hanzon kasvoille. Hän saattoi nauttia Halloweenyönä useammasta miesvampyyrista. Ja he tekivät sen aina uudelleen, joka vuosi. Se oli odottamisen arvoinen ikimuistoinen yö. Mutta nyt ne kaikki miehet, jotka olivat painaneet Hanzon vampyyrivoimillaan sänkyyn, suudelleet, koskettaneet, rakastelleet… Ne olivat poissa. Hanzo nousi ylös ja käveli ikkunaan, siirtäen katseensa kaupunkiin. Keskellä kaupunkia oli suuri rakennus, joka muistutti kirkkoa. Se itseasiassa oli kirkko, mutta sen kellarissa asui mies, jonka suku oli tuhonnut Hanzon elämän kokonaan. He olivat tappaneet, seivästäneet ja polttaneet jokaisen miehen, jonka kanssa Hanzo oli tehnyt anteeksiantamatonta syntiä. Ja he olivat juhlineet kovaäänisesti, kun jäljelle oli jäänyt vain Hanzo… Ja sitten he alkoivat jahdata kylän viimeistä vampyyria, kunnes Hanzo viimein pakeni. Mutta hän palasi joka syksy Adlersbrunniin – todistamaan, ettei hän pelännyt Van Helsingin sukua eikä tulisi koskaan pelkäämäänkään. Aurinko alkoi pilkottaa pilvien välistä, joten Hanzo vetäisi raivoissaan verhot ikkunan eteen ja päätti mennä ottamaan torkut.
Kello lähestyi kahdeksaa illalla, kun Hanzo heräsi kellarissa olevasta arkustaan. Hän oli saanut oikein hyvät torkut ja nyt, hän voisi mennä hieman metsästämään jotain pikkueläintä. Hän alkoi nimittäin olla nälkäinen. Hanzo ei liiammin nauttinut vegeravinnosta, mutta hän tiesi, että parin päivän päästä odotus palkittaisiin ja hän saisi taas ihmisverta. Toki Hanzo metsästi muualla, mutta nyt viime viikkoina hän oli pitkälti elänyt eläinten verellä. Ja sillä hänen täytyi elää taas tämä yö, ennen kuin parin päivän päästä koittaisi Halloweenyö ja sen taika. Siis jos hän edes saisi ihmisverta. Hanzo lähti itsevarmana ulos mökistään ja lähti juoksemaan metsään, etsien itselleen sopivaa saalista illaksi. Hän oli vasta syönyt matkallaan Adlersbrunniin, joten joku jänis tai kettu kelpaisi oikein hyvin. Pian Hanzo tosiaan saikin vainun ketusta ja lähti seuraamaan tämän jälkiä. Metsästäminen oli liiankin helppoa, kun puhuttiin eläimistä. Nytkin Hanzo vain hyökkäsi puskasta ja puri ketun kuoliaaksi myrkyllään. Hanzo nuoli huuliaan istuessaan polvillaan mättäällä ja katsellen kuollutta kettua. Veri pitäisi juoda heti tai ainakin valuttaa talteen, jos siitä halusi kaiken sen elinvoiman, joten Hanzo kävi heti kiinni, imien ensin kaulavaltimon kohdalta, ennen kuin siirtyi juomaan eläimen vatsasta. Hanzo yleensä tykkäsi juoda verta lasista ja istua takkatulen ääressä rentoutuen, mutta Adlersbrunnissa Hanzon piti olla aina hyvin varuillaan. Hän tiesi, että mistä tahansa saattaisi tulla ihminen tai vampyyrinmetsästäjä, joten hänen piti syödä tässä. Ja näinä aikoina Hanzo oli hyvin sotkuinen syödessään. Verta valui hänen huuliltaan leualle ja sieltä aina hänen valkoiselle paidalleen.
”Mmh!” mutta veri oli niin hyvää. Ei tosin yhtä täyttävää tai nautinto antavaa, kuin ihmisen vahva sykkivä veri, mutta silti. Hanzo imi verta mahasta, kunnes hän pääsi takaruumiiseen. Sieltä hän saisi enää vain vähän verta, mutta Hanzo, jos kuka tiesi, että nyt piti syödä kunnolla. Silloin hän kuuli läheltään askelia. Ei hitto… Tietenkin tänne saapuisi ihmisiä. Hanzon katse kuitenkin tarkentui. Hän tunnisti tuon tuoksun. Tuo tuoksu, joka oli jäänyt kummittelemaan hänen ajatuksiinsa vuosien ajaksi. Se oli kylmä syksy Adlersbrunnissa vuonna 1865, kun hän ensimmäisen kerran haistoi tuon tuoksun. Se oli huumaava veren tuoksu… Hanzo nousi ylös ja pyyhki hieman suutaan, verta irroten hänen valkoiselle paidalleen.
”Olet aina ollut sotkuinen ruokasi kanssa”, kuului ääni Hanzon takana ja Hanzo vain hymähti huvittuneena.
”Sinä pidät minut varpaillani… minun on oltava sotkuinen…” Hanzo vastasi ja kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi tuttu mies. Jesse Van Helsing… Tai tarkemmin McCree. Jesse ei ristimänimeltään ollut Van Helsing, koska hänen äitinsä oli mennyt naimisiin McCree-nimisen miehen kanssa, mutta Jesse kuului silti Van Helsingin sukuun.
”Mukava kuulla, että minulla on sellainen vaikutus sinuun, muru”, Jesse vastasi virnistäen ja käveli vampyyrin luokse. Joku muu olisi heti sanonut, että Jesse oli suorastaan hullu tullessaan näin lähelle elävää ja hengittävää ihmisentappokonetta, mutta Jesse tiesi, että Hanzo ei satuttaisi häntä. Ja Hanzo tiesi sen myös itse. Kun Hanzo oli vuonna 1865 tullut Adlersbrunniin, hän oli ollut perinteisellä metsästysreissullaan. Silloin hän oli ensimmäisen kerran kohdannut nuoren pikku Jesse McCreen. 15-vuotias penikka opetteli heittämään puuvaarnaa metsässä. Hanzo oli heti huomannut, miten hyvältä Jessen veri oli tuoksunut. Se oli uskomattoman hyvää! Ei Hanzo sitä koskaan ollut päässyt maistamaan, mutta hän tiesi, miten vahvana ja sykkivänä veri kulki tälläkin hetkellä tuon nuorukaisen kehossa. Jesse taas oli tavannut Hanzon ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana. Voisi sanoa, että Jesse jäi pahimpaan ansaan, mitä metsästäjä voi jäädä; hän rakastui metsästettäväänsä. Ja niin heidän erikoinen suhteensa alkoi. Se oli täynnä riitelyä, mutta myös voimakkaita tunteita. Eikä siitä suhteesta tiennyt kukaan muu heidän lisäkseen, kuin noita Ziegler. Ja Hanzo tiesi aivan hyvin, että Jesse oli ainut ihminen, joka poistuisi kylästä Halloweenyönä. Sitä noita Ziegler oli tarkoittanut; jos hän halusi jatkaa elinvoimaansa, hänen kuului imeä verta Jessestä. Mutta sen idean Hanzo oli työntänyt pois ajatuksistaan heti, ”tulit siis takaisin… vaikka koko kylä haluaa tappaa sinut”
”Koko kylä on halunnut tappaa minut jo yli 300 vuotta. Luuletko, että mikään enää hätkähdyttää minua?” Hanzo kysyi kuiskaten ja meni lähemmäs. Vampyyri ja hänen metsästäjänsä, niin lähellä toisiaan, että se oli jopa karmivaa. Hanzo nuolaisi varovasti huuliaan ja katsoi Jessen kaulaa, tietäen, ettei hän saisi verimaistiaista.
”Kuulin hieman noidalta, että sinulta taitaa loppua ruoka täällä”, Jesse kuiskasi. Hanzo ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta hänen oli lopulta nyökättävä, ”Hanzo, minä-”
”Minun pitää lähteä, Jesse”, Hanzo kuiskasi yhtäkkiä ja nosti katseensa mieheen, ”olen pahoillani… näin… vain on… minulla ei ole ruokaa täällä. Ja jos haluan vielä jatkaa eloani, en voi jäädä Adlersbrunniin”
”Tiedät myös, etten voi sulkea silmiäni siltä, että sinä tapat täällä ihmisiä”, Jesse kuiskasi ja Hanzo nyökkäsi, ”se on työtäni. Sukuni työtä on kehuttu jo vuosia… Mutta he odottavat, että saatan sen loppuun. Juuri tänä Halloweenina”. Hanzo säpsähti ja katsoi pitkään Jesseä. Hän tunsi pienen piston sydämessään – jos hänellä edes sellaista oli – ja otti askeleen taaksepäin.
”Ta-tarkoitatko, että-”
”E-ei! Hyvä luoja, en! En minä sinua tapa!” Jesse sanoi heti, ”siksi… olisi ehkä parempi, että tänä Halloweenina menisit hakemaan ruokasi jostain muualta. Kyläläiset luottavat minuun. He luottavat siihen, että-”
”Sinä siis kiellät minulta elinvoimani ihan vaan, jotta sinua taputellaan selkään töissä?” Hanzo kysyi. Viha alkoi nousta hänen rinnassaan ja hän puristi hieman käsiään nyrkkiin, nostaen katseensa tiukasti Jesseen, ”enkö minä merkkaa sinulle enää mitään?!”
”Hanzo…” Jesse yritti, mutta Hanzo vain käänsi selkänsä Jesselle, koskettaen pienesti rintaansa, joka tuntui juuri nyt niin ontolta ja sydämettömältä, kuin voi tuntua. Hänen teki mieli vain repiä jotain hajalle ja syödä miljoonasta eri olennosta ja leikkiä niiden verellä, kuin hirviö. Mutta eniten häntä ärsytti, että hän ei edelleenkään halunnut niiden olentojen seassa olevan Jesse. Hanzo huokaisi ja kääntyi katsomaan Jesseä.
”Etkö voisi edes… hetkeksi ummistaa silmäsi ja päästää jonkun vaivaisen kävelemään ulos kaupungista?” Hanzo pyysi, ”jo-joku, josta et pidä!”
”Tiedät, etten toivoisi niin kivuliasta kuolemaa edes pahimmalle viholliselleni”, Jesse vastasi. Siitä Hanzo tiesi, että Jessen kädet olivat sidotut. Hän ei aikonut auttaa Hanzoa hankkimaan ravintoa vaan aikoi päinvastoin vaikeuttaa sen saamista. Hän suorastaan työnsi Hanzoa pois luotaan, vaatien häntä lähtemään kylästä. Kaiken sen jälkeen, mitä Hanzo oli ollut valmis tekemään miehelle, jota hän onton sydämensä pohjasta rakasti. Hanzo vain pudisteli päätään ja nosti sitten katseensa pettyneenä mieheen.
”Noh… hyvää Halloweenia sinulle vain”, Hanzo vastasi tuohtuneena, ”muista pysyä turvassa. Ja jos näet yhdenkään vampyyrin, suosittelen, että heität sen puuvaarnan heti”
”Hanzo…”
”Älä yritä!” Hanzo sanoi heti, tiukasti, ”älä yritä… puhua minua ympäri. Et onnistu siinä. Minä metsästän Halloweenyönä, kuten jokainen hyvä vampyyri. Välittämättä sinusta tai kyläläisistä. Onko selvä?” tähän Jesse ei vastannut enää mitään, joten Hanzo uskoi keskustelun päättyneen. Hän vain tuhahti ja oli pian kadonnut Jessen edestä, metsään. Hanzo juoksi kovemmin ja kovemmin, yrittäen purra huultaan, jottei hän itkisi. Ei hän osannut odottaa, että Jessen suvun painostus ja heidän aivopesunsa olisi todella mennyt niin pahasti Jessen päähän, ettei heidän suhteensa merkinnyt hänelle enää mitään. Hanzo huokaisi raskaasti. He olivat rakastuneet silloin aikoinaan niin tulisesti ja viettäneet useamman yön yhdessä. Hän muisti edelleen Jessen suukot. Toki hän muisti niiden muidenkin vampyyrien, mutta niiden kylmien huulten seasta löytyi myös yhdet lämpimät kuolevaisen huulet. Ja luoja, Hanzo kaipasi niitä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin rikkinäiseksi. Mutta hän yritti kestää ja rukoili, ettei hänen tarvitsisi paljastaa itseään kyläläisille ja viedä yhtä kaupungin asukasta keskeltä kaikkea. Koska hän tiesi, että katua ja kaupunkia vartioitaisiin ja yhdenkin henkilön katoaminen huomattaisiin liian kauan. Ja Hanzo jäisi kiinni. Ja hänet tunnistettaisiin siitä lähtien. Ja varmaan jahdattaisiin kiinni. Hanzo yritti unohtaa nämä ajatukset ja keskittyä nyt toivottavasti onnentäyttämään Halloweenyöhön.
Niin se yö saapui ja Hanzo laittautui peilin edessä. Kaukana olivat juhlat, kaukana olivat ilontirskahdukset. Kaukana olivat nuo ihanat yöt muiden vampyyrien kanssa, joita Hanzo kaipasi. Nyt oli vain velvollisuus, mutta vaikka se oli vain täytettävä velvollisuus, Hanzo tiesi, että hänen kuului täyttää se velvollisuus joka tapauksessa. Ehkä jos hänellä kävisi tuuri ja hän löytäisi ihmisen kaupungin rajoilta, hän voisi palata kotiinsa ja niellä sen tuskan, jota hän aiheutti Jesselle. Hän näki jo, miten Jesse ylpeänä katseli kyläläisiä, sanoen itselleen ”nyt kukaan ei kuole”, mutta seuraavana aamuna löydetään tyhjiin imetty ruumis metsästä. Ja Jesse häpeäisi, kylä katsoisi häntä pahalla. Hanzo puri huultaan ja puristi samalla lasia kädessään, niin kovaa, että se meni rikki. Jesse kärsisi… hän kärsisi, jos Hanzo veisi häneltä yhdenkään kyläläisen. Hanzo nousi vihaisena ylös ja potkaisi maassa olevia sirpaleita. Hän oli niin rakastunut ja välitti Jessestä niin paljon, ettei halunnut nolata tätä. Mutta hän tiesi vampyyrien rutiinit sekä tavat. Yksi kylä ikuisesti, kunnes se ei ollut enää mahdollista. Hanzo olisi voinut lähteä ja napata matkallaan jonkun viattoman kulkijan ja juoda hänen vertaansa. Mutta Hanzo tiesi silloin rikkovansa vampyyrien perinteitä ja rutiineja. Se oli aina yksi kylä, josta kuului juoda. Oma verijuhlan pääkylä tai -kaupunki. Ei, Hanzo päätti rikkoa perinteet. Hän rikkoi niitä Jessen takia.
Hanzo pakkasi ne harvat tavarat, joita hänellä oli mukana laukkuunsa ja kietoutui kaapuunsa. Sitten hän otti juomattomat alkoholipullot ja levitti niitä lattialle, kellariin, kaikkialle. Viimeiseksi hän käveli ulos ja heitti sytytetyn tulitikun talon lattialle. Ja niin vuosikausia Hanzon rakastama mökki paloi hänen silmiensä edessä. Hän tiesi, että jos hän aikoi virallisesti lähteä Adlersbrunnista, hän ei saisi jättää mitään jälkiä itsestään. Hänen mökkinsä löydettäisiin ja kyläläiset uskoisivat, että Hanzo oli kuollut mökin palossa. Ja niin hän taas katoaisi ihmisten mielestä. Ehkä mökki löydettäisiin vasta viikon kuluttua, kun joku käveli metsässä. Eikä kukaan syyttäisi siitä vampyyreita. Normaali onnettomuus, tällaisia tapahtui koko ajan. Voi nuori herra Shimada-parka. Hän oli vielä todella nuori ja niin ystävällinen kyläläisille – silloin, kun ei syönyt näitä. Hanzo lähti itsevarmana kävelemään metsän läpi. Hän päätti suunnata katseensa pohjoiseen, jos löytäisi sieltä jotain paikkaa, mihin mennä. Pohjoisessa Hanzo koki olevansa kotona, joten hän käveli nopeammin, kunnes lopulta hänen rivakat askeleensa muuttuivat todella nopeasti juoksuksi. Vain parissa sekunnissa Hanzo oli kaupungin rajoilla. Hän vilkaisi vielä kerran taaksensa metsikköön, nähden kaupungista hohtavat valot ja naurun. Hän huokaisi raskaasti ja katseli ympärilleen. Hmm… Nälkä hänellä tosiaan oli, joten jotain oli syötävä. Hanzo oli pian laskenut katseensa lähellä olevaan jänikseen, jonka kimppuun hän jälleen kävi ja alkoi imeä; kaulavaltimo, maha, takaruumis. Veren määrä oli vähäinen, mutta riittävä, jos Hanzo löytäisi myöhemmin ihmisuhrin kaukaa täältä. Hanzo hymyili pikkuisen. Mitä jos Jesse seuraisi häntä? Mitä jos joku muu kylä palkkaisi Jessen ja he voisivat elää ikuisesti yhdessä?
”Hanzo…” kuului lämmin ääni Hanzon korvissa. Hanzo hymyili rakastuneena ja nosti päänsä eläimestä. Hän pyyhki hieman huuliaan. Voi Jesse… Edelleen Hanzo kuuli hänen lämpimän äänensä korvissaan. Ehkä, kun Jesse oli vanha, hänellä oli perhe ja lapsia ja hän makasi kuolinvuoteellaan, Hanzo voisi tulla katsomaan häntä. Ja kertomaan, miten paljon hän todella rakasti Jesseä. Katsella häntä, kun hän nukkui pois. Ja Hanzo voisi taas kokea ihmisyyden ja kuolevaisuuden terävän pistoksen sydämessään. Mutta Hanzo ei ollut itsekäs. Hän oli jo monta vuotta ajatellut muuttavansa Jessen vampyyriksi, mutta hän tiesi, ettei se ollut oikein Jesselle. Hän ei halunnut sitä elämää. Silloin Hanzo tunsi käden kosketuksen olkapäällään ja hän säpsähti, kääntyen ympäri. Se ääni ei ollut vain hänen päässään, se todella oli Jesse. Hanzo nousi nopeasti ylös ja veti miehen rutistukseen. Hän painoi kasvonsa piiloon miehen rinnalle, hänen takkinsa sisälle, ”Hanzo…” lämmin ääni kuiskasi uudelleen ja pian Hanzo tunsi lämpimät kädet ympärillään.
”Mi-minä…” Hanzo nosti katseensa ja katsoi Jesseä silmiin, ”minä lähden nyt. Poltin mökkini. Jos voisit millään levittää huhua, että kuolin sen mökin sisällä. Lupaan, etten enää palaa tähän kylään”. Jessen lämmin ilme muuttui yllättäen järkyttyneeksi, ”minä annan sinun saada työsi loppuun. Adlersbrunn on nyt vapaa vampyyreista”
”Hanzo… e-en minä oikeasti ajatellut… että sinä lähtisit”, Jesse kuiskasi, ”minä ajattelin, että ehkä jotenkin… me kaksi pystyisimme… e-en tiedä…”
”Me emme pysty, Jesse. Minä olen vampyyri, sinä olet metsästäjäni. Ei se toimisi”, Hanzo kuiskasi, ”sinulla on perintösi. Sinun on tapettava minunkaltaisiani tai karkotettava kauas. Ja olet onnistunut siinä. Minä lähden nyt”
”En koskaan halunnut karkottaa sinua…” Jesse kuiskasi ja he painoivat otsansa yhteen. Hanzo laski kätensä hitaasti Jessen käsille, hivellen hänen sormiaan, kunnes he ristivät kätensä yhteen, ”e-en minä tätä suunnitellut”. Hanzo naurahti pienesti ja hymyili rakkaalleen.
”Et ehkä… mutta sinä onnistuit tehtävässäsi erinomaisesti, vampyyrinmetsästäjä. Sait minut rakastumaan sinuun”, Hanzo kuiskasi. He katselivat pitkään toisiaan silmiin, kunnes Jesse yllättäen irrotti kätensä Hanzon käsistä. Hän laski ne sen sijaan Hanzon poskille ja kumartui alas suutelemaan häntä. Hanzo tunsi hetken elävänsä. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi sykkinyt pari sykettä ja kuin hän olisi hetken ollut… ihminen. Jessen hellä ja rakastava suudelma sai Hanzon värisemään ja hänen verensä virtaamaan taas. Hetken ajan Hanzo oli Jessen sylissä normaali kaupunkilaispoika, jonka silmät eivät hohtaneet verenpunaisina vaan lämpimän ruskeina. Jonka iho ei ollut haalea ja kolkko, vaan hänen poskillaan värisi lämmin puna. Jesse oli sulkenut silmänsä suudellessaan, eikä millään tahtonut päästää irti.
”Rakastan sinua…” hän kuiskasi, ”ikuisesti…”
”Sinä et elä ikuisesti, Jesse… Sinä et tiedä, miten kamalalta ikuisuus tuntuu… varsinkin ilman sinua”
”Jokainen päivä ilman sinua on ollut yksi pieni ikuisuus”, Jesse vastasi, hänen äänensä aina niin itsevarma. Hän oli varma siitä, että hän ja Hanzo tapaisivat vielä, mutta kuinka he voisivat? Jessen täytyi jäädä Adlersbrunniin. Hän oli luvannut suojella kaupunkia vampyyreilta. Silloin Jessen lämmin katse kohtasi Hanzon ja hän kuuli nuorukaisen huulilta pyynnön: ”…muuta minut”
”Mi-mitä?”
”Kuulit oikein”, Jesse kuiskasi ja Hanzo tuijotti ihmeissään miestä silmiin. Ei hän todella voinut haluta sitä, ”minun työni on tehty, jos lähdet. Silloin olen onnistuneesti hävittänyt kaikki vampyyrit kylästä. Minä en ole enää Van Helsing. Minulla on taas oikeus valita kohtaloni”
”Ja… valitsisit… olla vampyyri? Se asia, mitä sukusi on jahdannut vuosia”, Hanzo kuiskasi hämmentyneenä.
”Hanzo, siinä on ero”, Jesse kuiskasi, ”he jahtasivat vampyyreita tappaakseen, mutta minä jahtasin sinua rakastaakseni”. Silloin he kuulivat läheltä ääniä. Jessen palkkaamat ulkopuoliset vampyyrinmetsästäjät kävivät aina silloin tällöin metsän rajoilla tarkistamassa, ettei siellä tapahtunut mitään erikoista. Hanzo nosti katseensa varovasti mieheen, ”minulla on kaikki pakattu talossani. Jätin kirjeen kotiin, jossa kerroin lähteväni nyt, kun työni on hoidettu”
”Sinua juhlittaisiin aamulla. Saisit kaiken sen kunnian. Kaupunkilaiset olisivat ylpeitä sinusta. Saisit varmasti omat juhlasi”, Hanzo kuiskasi, mutta Jesse vain naurahti lempeästi.
”Eikö olisi parempi, että aamuaurinkoon mennessä olisin osa sinun maailmaasi, Hanzo?” Jesse kysyi hymyillen. Hanzon kasvoille nousi lämmin hymy ja hän puristi Jessen lähemmäs itseään entistä tiukemmin, ”meidän on siis parempi mennä. Mihin ajattelit lähteä tästä?”
”Varmaan pohjoiseen… talvi saapuu pian. Minulla on kartano vuorilla. Voimme asettua sinne”, Hanzo kuiskasi. Jesse piti tästä ideasta, joten he suuntasivat vielä kerran Jessen taloon. Hanzo tosin odotti hiljaa talon nurkilla ja katseli, miten ihmiset juhlivat. He olivat ripustaneet kaapuja asuntojensa seinille, missä luki punaisella maalilla ”Ei enää vampyyreja – kauan eläköön Van Helsing”. Hanzo hymähti huvittuneena. Hän tulisi elämään kauan… Tai oikeastaan vain pari tuntia enää. Pian Jesse saapui Hanzon luokse ja he jakoivat pitkän ja syvän suudelman, ennen kuin he lähtivät käsi kädessä kävelemään kohti Jessen omia hevosvaunuja.
Seuraavan päivän aamu oli tosiaan juuri sitä, mitä Hanzo oli sanonut; talvea. Lähes kaikki lehdet olivat tippuneet puista, ja aamuyöstä oli ollut jo hieman pakkasta. Syksy oli ohi, talvi oli tuloillaan. Hanzo makasi alasti isossa sängyssään. Hän oli hankkinut sen erityisesti rakastelua varten, mutta nyt hän oli itseasiassa alkanut pitää sängyssä nukkumisesta. Vaikka hän voisi kyllä nukkua myös Jessen kanssa arkussa, jos tahtoi. Mutta he voisivat vaihdella. Puukartanon verhot oli peitetty tietenkin visusti, vaikka ulkona oli hyvin pilvistä. Hanzo virutteli ja nousi istumaan. Hän siirsi katseensa huoneen perällä olevaan arkkuun, joka oli yllättäen auki. Eilen yöllä, noin kello kolme, Hanzo oli laskenut rakkaansa arkkuun ja painanut huulensa tämän kaulalle, purren tähän merkkinsä. Jesse oli viimeisen kerran katsellut noilla ruskeilla lämpimillä silmillään Hanzoa, ennen kuin hänen sydämensä pysähtyi ja hän vaipui arkkuun nukkumaan. Hanzo oli sulkenut arkun ja lähtenyt pienelle kävelylle, yrittäen etsiä itselleen ravintoa. Ja viimein hän olikin löytänyt läheltä jonkun tyhmän kuolevaisen, joka oli uskaltanut tulla tarpeeksi lähelle kartanoa. Siitä Hanzo oli saanut Halloweenyön ihmisravintonsa ja oli valuttanut puolet verestä valmiiksi Jesselle. Ja sitten hän oli palannut sänkyyn lepäämään. Hanzo katseli hetken ympärilleen, kunnes tunsi jääkylmän käden kosketuksen poskellaan. Hän siirsi katseensa Jesseen, joka seisoi sängyn vierellä. Luoja, hän oli kaunis… Silkkinen marmori-iho, hänen paljas lihaksikas rintansa ei enää sykkinyt verisuonia, vaan oli, kuin kiiltävää pintaa. Hänen punertavien huuliensa takaa paljastui kaksi terävää kulmahammasta ja hänen tarkat silmänsä hohtivat verenpunaisina. Hanzo katseli rakastuneena elämänsä rakkautta.
”Huomenta, rakkaani. Nukuitko hyvin?” Jesse kysyi kuiskaten ja painoi hennon suudelman hänen otsalleen, ”minä nukuin hieman levottomasti, mutta… uneksin sinusta”. Hanzo naurahti ja veti Jessen istumaan sängylle.
”Se taisi olla viimeinen uniyösi, rakkaani”, hän kuiskasi ja suukotti miehen huulia, ”tervetuloa ikuisuuteen, Jesse McCree”
Chapter 3: Corpse Bride AU
Chapter Text
Hanzo juoksi kovemmin ja kovemmin, kuullen vartijoiden äänen perässään. Hän oli ihan varma, että he eivät saisi Hanzoa kiinni, jos hän vain valitsisi oikean reitin pitkin metsää. Hanzo hyppi kivien ja kantojen ylitse, ylittäen joen, mutta äänet kuuluivat edelleen hänen takanaan.
”Hanzo! Hanzo, yamete, ima!” he huusivat, etunenässä Hanzon isä. Hanzon itseasiassa aika upea kaapu hieman repeytyi matkan aikana ja siihen ommellut kultaiset kirsikankukkakuviot alkoivat haalistua vedessä. Valkoinen upea sulhasen kaapu oli vain varjo entisestä, kun Hanzo oli juossut tarpeeksi kauan. Miten tässä näin kävi? Hanzo oli aiemmin ollut onnellinen sinkku sekä tuleva klaanin perijä. Hän ei pelännyt mitään, eikä ketään. Kunnes hänen isänsä käveli sisälle palatsiin ja Hanzo alkoikin yllättäen pelätä; hänen edessään seisoi nimittäin hänen tuleva morsiamensa. Hanzo ei tiennyt oikein, mitä sanoa. Toki tyttö oli ollut todella kaunis, mutta sitä hän pitkälti vain olikin; kaunis, ilman isompaa persoonaa. Hän seisoi Hanzon edessä, kuin lasinukke, valmiiksi puettuna ja meikattuna. Hanzon isän mukaan hän oli toisen klaanin vanhin tyttö ja tarvitsi nyt itselleen aviomiestä. Heillä oli 2 viikkoa aikaa tutustua. Hanzo ajatteli, että ehkä hän oppisi rakastamaan tyttöään. Ehkä hän oppisi viettämään tämän kanssa aikaa. Mutta kun 2 viikkoa oli kulunut, Hanzo ei halunnut mennä lähellekään tyttöä. Hän oli hiljainen ja vastasi vain kyllä tai ei. Hänellä ei ollut omia mielipiteitä, ei kiinnostuksen kohteita eikä hän nauranut millekään. Ei sillä, että Hanzo itse olisi ollut vitsailun ammattilainen, mutta tyttöä ei tuntunut huvittavan mikään. Kun hääpäivä koitti ja Hanzoa laitettiin valmiiksi hänen huoneessaan, Hanzo oli tehnyt päätöksensä. Kaikkeen hän oli valmis isänsä vuoksi, mutta että hän joutuisi viettämään koko loppuelämänsä tytön kanssa, joka oli vain… ei mitään. Siihen Hanzo ei pystyisi. Hänellä oli suunnitelma; kun palvelija oli lähtenyt, hän karkasi ikkunasta. Hän juoksisi Atarashīki-vuorelle ja rukoilisi siellä muutosta. Hänen isänsä saattaisi nähdä, miten huono idea koko naimisiinmeno olisi ja peruisi kaiken. Tyttö lähetettäisiin kotiin ja Hanzo saisi elää elämäänsä klaanissa ikuisesti sinkkuna. Isälle vuori oli pyhä ja Hanzo oli tehnyt tämän aikaisemminkin. Kun hän oli täyttänyt 20 vuotta, oli hänen isänsä ehdottanut jotain vielä kamalampaa, kuin naimisiinmeno. Hanzo oli paennut vuorille, josta hänen isänsä oli hänet löytänyt ja hän oli perunut toiveensa. Hanzo pääsi pälkähästä vain, koska isän usko vuoreen oli pyhä. Jos poika löysi vuorelle ja rukoili siellä, se tarkoitti, että esi-isät olivat johdattaneet hänet sinne. Joka tapauksessa Hanzo näki jo puiden välistä vuoren, kun hän liukastui syyslehtien limaiseen kasaan ja tipahti johonkin koloon. Se oli itseasiassa onnekasta, sillä hänen isänsä ja vartijat juoksivat kolon ohi, tajuamatta Hanzon olevan siellä. Kun vartijat olivat menneet ohi, Hanzo nousi varovasti pois kolosta ja huokaisi. Hän kävi nojaamaan erästä puuta vasten.
”En minä halunnut ruveta aviomieheksi…” hän mumisi ja otti pienen sormuksen taskustaan. Se oli tarkoitus antaa sille nukketytölle, mutta Hanzo ei halunnut, ”ehkä parempi, että joku löytää tämän… en haluaisi, että sitä säilytetään lupauksena siitä, että menen joskus naimisiin…” Hanzo nousi ylös ja vilkaisi isoa puuta, jonka juuret nousivat maan alta ja oksat olivat laihat ja luisevat. Hanzo ei ollut kehdannut kertoa isälleen rangaistuksen pelossa, että tosiasiassa hän oli homo ja halusi itselleen aviomiehen. Mutta hän oli luopunut niistä unelmista jo. Sitten, kun isä kuolisi ja hän nousisi valtaan, hän voisi salakuljettaa palatsiin niin monta miestä, kuin haluaisi. Mutta toistaiseksi, se ei käynyt. Hanzo katsoi upeaa timanttisormusta, kunnes hän pujotti sen yhteen pieneen oksaan. Hän naurahti pienesti ja kuiskasi: ”nyt olemme naimisissa, arvon herra puu”. Seuraavaa Hanzo ei todellakaan osannut odottaa. Puu nimittäin alkoi nykiä ja yhtäkkiä se näytti nousevan seisomaan. Puuvanhus ei todellakaan tainnut olla normaali puu. Hanzo tuijotti ihmeissään puuta, kun se alkoi yhtäkkiä lyhentyä ja valo hänen edessään hohti kovemmin. Ja ennen kuin Hanzo kerkesi edes kunnolla tajuta, hänen edessään seisoi mies. Mutta tuo mies oli kaikkea muuta, kuin elossa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät elottomat. Hänen pitkät tummat hiuksensa olivat harmaat, samoin hänen partansa. Hänen musta pukunsa oli osittain repeytynyt ja Hanzo pystyi näkemään luuta ja lihasta, sekä kuivunutta verta. Miehen rinnassa oli reikä, kuin siitä olisi isketty tikarilla. Hanzo otti askelia taaksepäin peloissaan ja kaatui mättäälle. Mies seurasi häntä ja loi hymyn huulilleen.
”Viimein… Viimein minä löysin sinut!” mies sanoi ja vetäisi Hanzon ylös luisevalla kädellään. Hanzo tuijotti miestä ihmeissään, ”kosit minua todella romanttisesti” ja vasta silloin Hanzo näki miehen sormessa olevan sormuksen – hänen sormuksensa.
”Hei, hei, hei, odotas-” Hanzo yritti, mutta silloin hän kuului huutoa kauempaa.
”Anata no tsuma wa anata o matteimasu, Hanzo!” kuului huuto kauempaa metsästä ja puumies säpsähti.
”Onko suhteemme jonkinlainen kielletty rakkaustarina?” hän kysyi ja kallisti päätään. Hanzo ei tosiaan tiennyt yhtään, mitä sanoa. Mies sen sijaan nappasi hänet rutistukseensa, ”siinä tapauksessa meidän on mentävä sinne, missä eläviä ei ole”. Ja niin mies hyppäsi juuri siihen samaiseen koloon, mihin Hanzo oli livennyt aiemmin. Tällä kertaa pohjaa ei kuitenkaan tullut, vaan kuilu jatkui alemmas ja alemmas. Ja mitä alemmas Hanzo meni, sitä kylmempää ja kolkompaa hänen ympärillään oli. Hanzo puristi pikkuisen miestä, koska ei oikeastaan tiennyt, keneen muuhunkaan tukeutua. Pian he tipahtivat keskelle toria.
”Auh!” Hanzo kosketti selkäänsä. Ei mikään pehmein laskeutuminen. Hanzo nousi varovasti ylös ja katsoi ympärilleen. Hän näki luurankomaisia ihmisiä, sekä miestä muistuttavia olioita, ”o-olenko minä…?”
”Kuolleiden maassa? Olet! Meidän pitää tosin ensin tappaa sinut, jos haluat elää täällä kanssani”, mies huomautti ja Hanzo kalpeni. Hän kääntyi katsomaan miestä ja huudahti:
”Minut meinattiin jo aiemmin pakottaa naimisiin ja nyt itse kuolema pakottaa minut naimisiin kanssaan?”
”En minä ole kuolema!” mies sanoi ihmeissään. Hän naurahti ja ojensi kättään, kätellen luisevalla kädellään Hanzoa, ”nimi on Jesse McCree. Ja olen tuleva aviomiehesi”
”A-aviomieheni?” Hanzo kysyi, mutta silloin hän muisti sormuksen.
”Sinä sanoit, että me olemme naimisissa! Tosin minä haluaisin uuden seremonian”, Jesse sanoi, ”mielellään sellaisen, ettei se olisi niin hätäisesti ohi. Ja romanttisemman. Mutta tuo sinun kaapusi on kyllä erinomainen häihimme! Sopii teemaan!”
”Ja mikä se teema on? Kuolema?” Hanzo kysyi ja Jesse naurahti.
”Tule, sinun on tavattava vanhempani”, hän vastasi ja nappasi taas Hanzon kädestä kiinni. He lähtivät kävelemään pitkin katuja. Hanzo katseli peloissaan ympärilleen. Hän oli tosiaan nyt kuolleiden maassa. Hanzo oli aina epäillyt, ettei hän pääsisi esi-isiensä joukkoon ajatustensa takia. Hän saattaisi päätyä tänne. Hanzo nosti varovasti katseensa mieheen, joka näytti niin paljon elävämmältä, kuin Hanzo – vaikka hän oli kuollut. Hanzon oli pakko myöntää itselleen, että vaikka Jesse oli puolet luuta, kuollut ja verinen, niin hän oli aika komea. Hän oli varmaan ollut tosi komea ollessaan elossa. He saapuivat isoon kartanoon kaupungin laidalla ja kävelivät sisälle, ”isät! Minä saavuin!” Jesse huusi heidän astuessaan isoon ja kolkkoon eteisaulaan. Pian Hanzon vierestä kuului humahdus ja hän näki rappusten yläpäässä parrakkaan miehen isossa viitassa. Mies siemaili viinilasistaan punaviin- Ei, se ei tainnut olla punaviiniä. Se vaikutti olevan verta. Hanzo nielaisi pienesti ja katsoi peloissaan miestä, joka käveli hitain askelin portaat alas.
”Mitä nyt, Jesse? Mitä olet löytänyt?” mies kysyi.
”Aviomiehen!” Jesse hihkaisi ja vetäisi Hanzon vierelleen, kuin esitellen uutta leluaan. Hänessä oli jotain niin lapsenomaista, ”suoraan maan päältä!” mies katsoi järkyttyneenä Hanzoa ja puristi lasinsa rikki, veri valuen hänen kaapuaan pitkin rappusille ja sitä alas.
”Mitä?!” hän kysyi vihaisena, ”Jack!” mies huusi. Hanzo kuuli askelia takkahuoneesta päin ja hän tunsi sydämensä taas hyppäävän kurkkuun. Mitä hänen pitäisi vielä kohdata tänä iltana? Jotain vielä karmivampaa? Yllättäen Hanzon eteen käveli kalpea mies, joka ei ollut lainkaan yhtä pelottava, kuin vampyyrimies tai Jesse. Hän oli vain kalpea, tummilla silmillä.
”Jesse! Oletko viimein löytänyt rakkautesi?” hän kysyi ja hymyili lempeästi.
”Tässä ovat vanhempani. Gabriel Reyes, paikallinen vampyyri. Hän adoptoi minut, kun tulin tänne. Ja tässä on toinen isäni, hänen aviomiehensä Jack Morrison. Hän on sitä, mitä sinusta tulee pian”, Jesse kertoi hymyillen. Hanzo nielaisi uudestaan. Tulisiko hänestä tuollainen kalvakka, laiha, tummasilmäinen olento? Hän halusi tukeutua Jesseen, mutta mitä enemmän Jesse kertoi Hanzolle hänen kohtalostaan, sitä vähemmän Hanzo halusi luottaa kehenkään täällä.
”Ha-haluan vain kotiin-”
”Sitten meidän on laitettava illallinen valmiiksi uudelle vävypojalle!” Jack vastasi ja käveli heidän ohitseen keittiöön. Hanzo katseli, miten Jack valutti perässään mustaa öljyä pitkin lattiaa. Hyi… Hanzo vilkaisi varovasti pelottavaa miestä rappusilla. Ja toisin kuin Jack ja Jesse, tämä mies ei ollut innoissaan. Hän katsoi epäillen Hanzoa, mutisi jotain ja pudisteli päätään. Jos Hanzo tosiaan oli heidän vävypoikansa, hän ei ollut tehnyt appiukkoonsa kovin hyvää vaikutusta…
Myöhemmin he istuivat ison ruokapöydän ääressä nauttimassa illallista. Hanzo oli huomannut, ettei Jesse ollut missään vaiheessa kysynyt hänen nimeään tai kuka hän edes oli. Hän oli vain hyväksynyt heidän avioliittonsa, vaikka he eivät edes tunteneet. Hanzo tunsi raskaan ajatuksen mielessään; hän oli tavannut juuri sen tuntemattoman tytön – tulevan vaimonsa.
”Mikä olikaan nimesi?” Jack kysyi yllättäen. Ihan kuin tuo mies, jonka sielu ja olemus vaikutti täysin ontolta, olisi lukenut Hanzon ajatukset. Hanzo avasi pienesti suutaan ja katsoi sitten matoateriaa edessään, johon hän ei ollut koskenutkaan. Jesse ja Jack nauttivat samaa matoateriaa, Gabriel joi verta.
”Ha-Hanzo. Hanzo Shimada”, Hanzo esitteli itsensä ja hän kuuli Jessen henkäisevän vieressään. Jesse ainakin tuntui pitävän hänen nimestään, ”mu-mutta en minä kuulu tänne-”
”Voi, en minäkään kuulunut”, Jack sanoi, ”kunnes tapasin Gabrielin. Päädyin loitsun avulla kuolleiden maahan tapaamaan äitiäni ja… satuin rakastumaan. Kun palasin kotiin, tapoin itseni ja pääsin viimein tänne Gabrielin luokse. Ihanaa, että Jesse löysi samalla tavalla rakkautensa”
”Eikö olekin?” Jesse kysyi innoissaan, ”ajattelin, että voisimme mennä naimisiin Hanamuran metsätemppelissä. Se yhdistää maailmaa kuolevien ja elävän välillä ja jos Hanzo kerran on paikallisia-”
”Hän ei aio mennä naimisiin kanssasi, Jesse”, Gabriel sanoi yhtäkkiä ja Hanzo kalpeni. Hän nosti katseensa pienesti mieheen, jonka katse oli tappava, ”hän ei rakasta sinua, Jesse. Hänellä on toinen. Sen näkee hänestä. Hän on menossa naimisiin. Tunnistan perinteiset japanilaiset hääpuvut. Tuo sormus ei kuulu sinulle, Jesse, vaan jollekin tytölle”. Hanzo tuijotti ihmeissään vampyyrimiestä. Miten hän oikein tiesi? Hanzo avasi pienesti suutaan, mutta kun hän kääntyi katsomaan Jesseä, hän näki edessään kuolleen miehen katseen. Jessellä oli ollut aika lämmin ja hento katse koko ajan, mitä hän oli Hanzon kanssa viettänyt, mutta nyt hän näytti kuolleelta, surulliselta, mutta myös vihaisena.
”Miksi sitten kosit minua?!” hän kysyi vihaisena.
”En minä kosinut! Minä vitsailin, että menisin puun kanssa naimisiin! Mistä minä olisin voinut tietää, että se puu olet sinä?!” Hanzo kysyi, alkaen itsekin hieman hikeentyä, ”minä haluan vain kotiin, jotta voin suorittaa velvollisuuteni klaanin perillisenä! En minä pyytänyt mitään tällaista!” Jesse katsoi pettyneenä miestä, kunnes hän työnsi tuoliaan taakse ja nousi ylös.
”Kiitos ruoasta”, hän mutisi ja lähti kävelemään pois huoneesta. Hanzo katsoi ihmeissään Jessen perään. Ihan kuin hän ei edes hyväksyisi vaihtoehtoa, että Hanzo kuului jollekin toiselle. Ja vaikka ei kuulunut, hän kuului jonnekin muualle. Ihan kuin Jesse olisi vasta saanut kuulla, että Hanzo olisi pettänyt häntä jonkun toisen kanssa.
”Hyvä aviomies menee lohduttamaan puolisoaan hädän hetkellä”, Jack huomautti.
”Te ette tajua, minä-” Hanzo yritti, mutta hän tajusi, että tälle perheelle ei kannattanut puhua enää järkeä. Hän nousi huokaisten ylös ja lähti sitten kohti yläkertaa, jonne hän oletti Jessen menneen.
Jesse istui makuuhuoneensa sängyllä, kun Hanzo käveli sisään. Hanzon yllätykseksi Jessen huone ei ollut… yhtään sen hullumpi. Siellä oli kauniita tauluja seinällä, kasveja (tosin kuolleita), sekä kauniita koriste-esineitä. Huoneen perällä oli vanha piano.
”Tuota… Jesse, sinun täytyy ymmärtää. Minä en kuulu tänne”, Hanzo yritti nyt hieman hellemmin, ”minä päädyin tänne vahingossa ja… o-olen pahoillani, jos loukkasin jotenkin tunteitasi. Mutta sinä itsekin tiedät, etten kuulu tänne”. Jesse vain tuhahti ja laittoi kädet puuskaan. Vasta silloin Hanzo kiinnitti huomiota tauluihin seinillä. Ne olivat täynnä kuvia kuolleista revolverisankareista. Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että Jesse James näyttäisi tuolta kuollessaan. Hän oli ainakin säilyttänyt hattunsa ja revolverinsa. Hanzo meni varovasti istumaan Jessen viereen ja katseli lisää huonetta, ”oletko tavannut heidät kaikki?” hän kysyi. Jesse nyökkäsi hiljaa, mutta käänsi katseensa vihaisena pois Hanzosta, ”tuota… minä en tiedä kauheasti amerikkalaisesta kulttuurista, mutta… eivätkös cowboyt ole vähän kliseistä?”
”Mikä niissä on kliseistä?” Jesse kysyi yhtäkkiä, kuin hänen paha olonsa olisi vain häipynyt, ”cowboyt ovat tosi siistejä! Sitä paitsi revolverisankarit ja cowboyt ovat eri asia!”
”Molemmilla on hattu”
”Ei kaikilla ole!”
”No joooo, mutta kyllähän sinä tunnistat tuollaisen lehmipojan hatusta”, Hanzo huomautti, ”paitsi en tiennyt, että cowboyt ovat läntisen muodin parhaita asiantuntijoita”. Ja silloin Hanzo kuuli pehmeän naurahduksen vierellään. Hän katseli pitkään Jesseä kiinnostuneena. Hän oli… nauranut Hanzon huonolle yritykselle vitsailla. Jesse kaatui sängylle makaamaan ja Hanzo katseli häntä kiinnostuneena.
”Sinä et tiedä cowboyista mitään, prinsessa”, Jesse virnisti ja Hanzo naurahti, napaten tyynyn ja lyöden sillä hellästi Jesseä.
”En ole mikään prinsessa… olen klaanin perillinen!” Hanzo väitti huvittuneena. Silloin heidän katseensa kohtasivat ja Jesse sanoi melkein sulavan pehmeällä äänellä:
”Miksi sitten olet noin kaunis, jos et kerran ole prinsessa?” lämmin puna nousi Hanzon poskille. Ensimmäistä kertaa Hanzon elämässä joku mies flirttaili hänen kanssaan. He katselivat hymyillen toisiaan silmiinsä, kunnes Hanzo kiinnitti huomionsa taas pianoon huoneen perällä. Hanzo oli opetettu soittamaan pianoa nuoremmalla iällä, mutta kun Hanzo oli täyttänyt 14, oli hänen isänsä halunnut hänen keskittyvän mieluummin koulutukseen, kuin pianonsoittoon, jota Hanzo oli rakastanut todella paljon. Niinpä isä oli vienyt pianon pois. Jesse huomasi Hanzon katseen ja vilkaisi itsekin pianoa, ”osaatko soittaa?” hän kysyi yllättäen. Hanzo laski katseensa Jesseen ja nyökkäsi pienesti, ”näytä minulle”, mies pyysi. Hanzo nousi varovasti sängyltä ja käveli pianon luokse. Hän puhalsi hieman pölyä pois pianon koskettimilta ja vilkaisi sitten Jesseä.
”Et ole tainnut hetkeen soittaa, vai?” hän kysyi hymyillen, mutta Jesse vain naurahti.
”Tämä on kuolleiden maa. Kaikki on pölyssä, siivosit kuinka usein tahansa”, hän vastasi virnistäen ja Hanzokin naurahti pienesti. Hmm… Hanzon mieleen tuli eräs vanha laulu, jota hänen äidillään oli ollut tapana soittaa, kun Hanzo ja Genji olivat olleet pieniä. Se oli ensimmäinen kappale, jonka Hanzo oli oppinut ja se oli kieltämättä aika hankala. Mutta vuosien mittaan Hanzo oppi sen täysin ulkoa ja edelleen se kyti hänen lihasmuistissaan, odottaen, että Hanzo taas jälleen laskisi kätensä koskettimille ja soittaisi. Ja niin Hanzo alkoi soittaa, muistellen hieman surullista, mollivoittoista kappaletta. Se sai hänet kaipaamaan aurinkoa ja elävien maailmaa, mutta se sai hänet myös kaipaamaan veljeään ja äitiään. Äitiään, joka ei ollut enää osa tätä maailmaa. Ehkä Hanzo voisi tavata äitinsä täällä kuolleiden maailmassa, mutta toisaalta taas Hanzon äiti oli ollut ihastuttava persoona. Hän oli varmaan Hanzon esi-isien luona. Pieniä kyyneliä nousi Hanzon silmiin. Hän ei ollut itkenyt vuosiin, hänelle ei ollut annettu mahdollisuutta surra asioita, jotka hän menetti. Pian hän kuitenkin tunsi kylmän ja kalsean kosketuksen olkapäällään ja tunsi, miten Jesse istui hänen viereensä. Ja Hanzon yllätykseksi myös Jesse alkoi soittaa, kuin hän tuntisi melodian. Ja he soittivat kahdestaan, istuen hiljaa vain hiljaa pianon ääressä ja antaen musiikin viedä eteenpäin sekunteja, minuutteja, tunteja. Se tuntui niin erikoiselta, vain istua kahdestaan pianon ääressä. Ja silti Hanzosta tuntui, että hän ei ollut tällä lailla avannut kuortaan kenellekään, paitsi ehkä Genjille ja omalle äidilleen. Jesse huomasi tämän ja hän meni lähemmäs, soittaen lisää. Jesse vilkaisi uudestaan Hanzoa ja hänen katseeseensa piirtyi surua ja haikeutta. Hanzo laski lopulta sormensa hitaasti pianon näppäimiltä, samoin teki Jesse, mutta piano jostain syystä jatkoi soittamista. Hanzo ei ollut oikeastaan kovin yllättynyt enää mistään. Hän oli kuolleiden maassa, joten… tämä kai oli ihan normaalia. Hanzo nosti katseensa Jesseen ja yllättyi kun tämä tarjosi hänelle kättään, ”saanko tämän tanssin?” hän kysyi. Hanzo katsoi ensin Jessen kättä ja sitten miestä itseään. Hän otti hieman epäröiden Jessen kädestä kiinni ja he nousivat ylös. Piano jatkoi itsestään soittamista ja Hanzo ja Jesse alkoivat tanssia pitkin Jessen huonetta. Hanzo ei ollut koskaan tanssinut miehen kanssa ja häntä hieman harmitti, että nämä kokemukset miehen kanssa tapahtuivat kuolleen sellaisen kanssa. Toisaalta taas, Jesse oli kiltti sielu. Ja hän tulisi pian kohtaamaan kauhean todellisuuden, missä Hanzon täytyi lähteä ja ottaa vielä kihlasormus mukaansa. He katselivat toisiaan silmiin tanssiessaan.
”Saanko kysyä, että… miten sinä kuolit, Jesse?” Hanzo kysyi yllättäen. Jessen katse muuttui entistä surullisemmaksi ja hän vilkaisi rintaansa. Siellä oleva puukoniskun jälki taisi kertoa kaiken…
”Minä rakastuin erääseen upeaan tyyppiin. Päätimme juhlia Japanissa häitämme, lähellä Hanamuraa. Meillä oli metsähäät ja sinne oli kutsuttu kaikki hänen ystävänsä. Mutta jostain syystä… minun sukuani ei saanut kutsua. Ei se tosin haitannut. Minä olin niin rakastunut, että olisin voinut mennä naimisiin vaikkapa taksissa”, Jesse kertoi, ”saavuin juhlapaikalle ja rakkaani oli siellä. Juuri, kun olimme lausumassa vihkivaloja, rakkaani vain… naurahti ja sanoi; sinua on helppo huijata, Jesse McCree. He olivatkin erään rikollisjengin jäseniä, jotka halusivat minulle edelleen kostoa. He tiesivät, etten hääpäivänäni kantaisi mukanani mitään aseita, joten olin helppo iskun kohde. Olin kaikista heikoimmillani, koska rakastin. Joten… nainen nappasi tikarinsa mekkonsa alta ja iski sen sydämeeni. He lähtivät jatkamaan tappokierrosta, kun minä kiduin keskellä metsää, kunnes lopulta kuolin…” Hanzo ei todellakaan osannut odottaa, että Jessellä olisi noin kamala menneisyys takanaan. Toisaalta tuo kaikki selitti sen, miksi Jesse oli pukeutunut, kuin naimisiin menevä sulho ja miksi hän kaipasi niin kovasti rakkautta.
”Olen todella pahoillani, Jesse”, Hanzo sanoi hiljaa ja meni lähemmäs miestä. Sen sijaan, että he olisivat tanssineet, Hanzo painautuikin Jesseä vasten ja rutisti tämän luisevaa kehoa, ”olen pahoillani, ettet koskaan elämässäsi saanut sellaista rakkautta, jonka todella ansaitsisit…” Jesse katsoi yllättyneenä miestä ja kallisti pienesti päätään. Hän hymyili kuitenkin vain ja pian Hanzo tunsi pehmeät huulet päällään.
”Mutta löysin nyt! Eikö se ole tärkeintä, että… rakastuu mieluummin myöhään, kuin ei milloinkaan?” hän kysyi hymyillen. Hanzon sydäntä painoi ja hän katsoi Jesseä silmiin.
”Jesse… sinä et ole tyhmä. Sinä tiedät, etten minä kuulu tänne. Sinä ja sinun perheesi vain esitätte, että minä olisin tehnyt aviorikoksen”, Hanzo sanoi. Jesse oli kääntämässä katsettaan pois, mutta Hanzo pakotti miehen katseen takaisin häneen itseensä, ”ei, Jesse, kuuntele minua! Minä en kuulu tänne! Ehkä joskus kuulun, ehkä joskus minä tosiaan joudun tänne sen sijaan, että pääsisin esi-isieni luokse pyhään taivaaseen, josta minulle on opetettu. Mutta minun elämäni on vielä edessä. Kiltti…” Jesse ei vastannut tähän enää mitään, hän sen sijaan vain rutisti kovemmin Hanzoa. Hanzo oli yllättynyt hieman Jessen… tuoksusta. Se ei ollut kuolleen tuoksu. Enemmänkin… viskin ja sikarin tuoksu. Jollain tavalla lämmin ja rauhoittava tuoksu. Hanzo yritti takoa normaalit ajatukset takaisin päähänsä. Hän ei saisi ihastua Jesseen, ei nyt, kun hänen piti palata takaisin kotiinsa eikä jäädä tänne Jessen lämpimään syleilyyn, ”tuota… olen kuullut, että sielut saavat sisälleen rauhan, jos heidän puolestaan kostaa jotain. Onko sinulla mahdollisuutta kostaa?”
”Minulla? Ei… Vaikka se, mitä olet kuullut, on totta. Jos joku tappaisi koko sen jengin ja entisen puolisoni, sieluni saisi rauhan”, Jesse kertoi, ”minä voisin elää normaalia elämää vanhempieni kanssa kuolleiden valtakunnassa. Minä voisin… viimein unohtaa haaveeni siitä, että joku rakastaa minua. Niin kauan, kun janoan kostoa, niin kauan minun on hyväksyttävä se tosiasia, etten… etten tule olemaan onnellinen”
”Etkö voisi vain päättää, että menet nyt eteenpäin el- kuolemassa?” Hanzo kysyi, mutta Jesse vain huokaisi.
”Ei se toimi niin…” hän kuiskasi. Jesse katseli hiljaa maahan, kunnes hän viimein nosti katseensa takaisin Hanzoon. Hän pudisteli hetken aikaa päätään, pohtien sanojaan, kunnes hän irrotti molemmat luurankokätensä miehestä, ”viedään sinut takaisin kotiin… sinne, mihin kuulut”
Hanzo oli kieltämättä yllättynyt Jessen päätöksestä. Päätöksestä, josta Jesse ei kertonut edes vanhemmilleen mitään. Kun yö saapui, he kaksi lähtivät kohti kaupunkia ja siellä olevaa toria, jonne he olivat tupsahtaneet. Tällä kertaa tosin Jesse kosketti keskellä toria olevaa patsasta ja pian jokin tuntematon voima tai imu vetäisi heidät sisälle ruostuneeseen putkeen. Se heitti heidät lopulta ulos kuopasta tutulle kuolleiden lehtien muodostamalle metsäaukealle. Hanzo katseli ympärilleen, haukkoen henkeään. Hän oli taas kotona! Hän oli taas siellä, missä hänen kuuluikin olla! Ja ajasta päätellen, näytti olevan yö. Hanzo hymyili ja nousi ylös, siistien hieman itseään. Hän vilkaisi hymyillen Jesseä, mutta Jessen surullinen, haikea ja pettynyt ilme sai Hanzon hymyn hyytymään nopeasti. Hanzon oli jätettävä Jesse kuolleiden maahan ja mentävä eteenpäin. Hanzolla ei yksinkertaisesti ollut muita vaihtoehtoja. Hän ei voinut jäädä Jessen kanssa kuolleiden maahan, kun ei itse ollut kuollut, eikä hän voinut vetää Jesseä elävien maahan, koska Jesse ei ollut elävä. Eikä Hanzo ollut vielä valmis astumaan kuolemaan, ei näin nuorella iällä. Hänellä oli pikkuveli, jota hän rakasti syvästi ja hän halusi mahdollistaa, että hänen pikkuveljellään oli paras mahdollinen tulevaisuus.
”Jesse-”
”Älä sano mitään”, Jesse pyysi ja nosti katseensa Hanzoon. Hän käveli Hanzon eteen ja irrotti kihlasormuksen sormestaan, painaen sen Hanzon käteen, ”kiitos… että edes hetken sain elää unelmaani”
”Jesse, sinä saat-”
”Ei, en saa”, Jesse kuiskasi. Hän katseli Hanzoa silmiin ja vasta silloin Hanzo huomasi sen murenevan rakkauden määrän noissa kalpeissa ja kuolleissa silmissä. Jesse todella oli rakastunut Hanzoon. Joku ääni yritti Hanzon päässä huutaa, että he olivat tavanneet vasta noin vuorokausi sitten, mutta Hanzo ei kuunnellut. Sen sijaan hän kosketti miehen poskea ja nousi varpailleen, jotta sai painaa hellän suudelman noille kuolleille huulille.
”Minä en luovuta suhteesi, Jesse”, Hanzo kuiskasi. Hän vilkaisi timanttisormusta kädessään ja pujotti sen takaisin Jessen sormeen, ”olkoon se lupaus. Lupaus jostain paremmasta”. He pitelivät hetken ajan toisiaan kädestä kiinni ja katselivat vain toisiaan. Hanzon oli hankala päästää irti. Se yö Jessen kanssa hänen huoneessaan oli ollut jotain, mitä Hanzo tuskin tulisi kokemaan enää uudestaan. Kun hän sai tanssia Jessen kanssa kuun loisteessa ja vain… olla… olla miehen kanssa, joka nauroi hänen vitseilleen, omasi vahvan persoonan eikä pelännyt näyttää rakkauttaan. Ai luoja, Hanzo saattoi tosiaan olla rakastunut. Tai vähintäänkin ihastunut. Kuolleeseen mieheen… Lopulta kuitenkin Hanzo laski kätensä alas, ”minä lupaan, Jesse”, hän kuiskasi vielä, mutta Jesse ei vastannut enää mitään. Hän otti askeleen taaksepäin ja kun Hanzo seuraavan kerran nosti katseensa, hänen edessään oli se sama puuvanhus, jota hän oli vuorokausi sitten kosinut. Jesse kosketti vielä hellästi puun runkoa ja suukotti sitä, ennen kuin hän lähti aukealta.
”Hanzo! Hyvä luoja, olemme etsineet sinua kaikkialta!” Genji huudahti, kun hän, hänen isänsä ja klaanin joukot saapuivat vuorelle, ”kävimme täällä jo aiemmin, mutta et ollut täällä!”
”Kävin esi-isien luona”, Hanzo vastasi tyynesti istuessaan keskellä mätästä ja meditoiden erään lammen rannalla. Hän oli Jessen lähdön jälkeen noussut Atarashīki-vuorelle ja meditoinut siellä, odottaen, että hänen perheensä viimein löytäisi hänet, ”ja esi-isät lähettivät minut tehtävälle. Joten suokaa anteeksi, minun on nyt mentävä”
”Tehtävälle?” kysyi Sojiro Shimada Genjin takaa, mennen halaamaan Hanzoa, ”mu-mutta entä häät?”
”Häät? Voi, niitä tuskin voidaan järjestää. Minulla on paljon tärkeämpää tehtävää”, Hanzo vastasi itsevarmana, ”sitä paitsi tuleva vaimoni ei ole kauhean kiinnostava älykkö, joten… suosittelen, että jos ajattelit naittaa hänet Genjille, niin unohdat sen idean”. Hanzo vilkaisi Genjiä, jonka hän kuuli huokaisevan helpotuksesta. Hanzo tiesi, että tämä kirottu homous, joka oli vahva osa Hanzon elämää, oli osa myös Genjin elämää. Genji vilkaisi Hanzoa ja nyökkäsi hänelle, kuin sanattomana kiitoksena.
”Hmph… no, jos esi-isät ovat suunnitelleet sinulle tällaisen tulevaisuuden, niin minulla tuskin on sanavaltaa siihen”, Sojiro sanoi, ”mutta olen silti epäileväinen! Mitä esi-isiä tapasit-”
”Olisi mukavaa jäädä keskustelemaan, mutta minun on nyt mentävä”, Hanzo vastasi ja lähti joukkojen ohi kävelemään alas vuorelta. Hän oli tehnyt päätöksen elämänsä suunnan suhteen. Genji vilkaisi ihmeissään isäänsä ja juoksi Hanzon perään. Hanzo otti veljensä kädestä kiinni heidän kävellessään ja hymyili lempeästi, ”älä huoli, palaan takaisin parissa vuodessa”, hän kuiskasi ja vilkaisi varovasti heidän isäänsä kauempaa, kuiskaten Genjille: ”jos sinua ikinä ahdistaa tehdä jotain, pakene tälle vuorelle ja puhu isälle jotain paskaa esi-isistä. Se kikka toimii aina”. Genji naurahti ja puristi isoveljensä kättä tiukemmin.
”Hyvä vinkki”
Kaksi vuotta myöhemmin
Hanzo seisoi hiljaa keskellä saluunaa ja katseli ympärillään makaavia miehiä. He kaikki olivat kuolleita. Osaa oli puukotettu, osaa oli viilletty katanalla ja joihinkin oli ammuttu nuoli. Koko saluuna oli veren peittämä ja se oli hiljainen. Ulkona kiljui ihmisiä ja Hanzo pystyi kuulemaan, miten ratsuväki ratsasti saluunan ulkopuolelle.
”Antautukaa tai ammumme!” kuului ulkoa huuto. Hanzo vain huokaisi ja katsoi sitten ihan saluunan perällä istuvaa naista. Hän istui selkä Hanzoon päin ja joi vielä viimeistä viskilasiaan. Hanzo käveli lähemmäs, ihan naisen taakse.
”Pakko myöntää, Hanzo-sama, te olette taitava”, nainen vastasi kylmällä äänellä ja joi viimeisenkin hörpyn viskiään, ”enpä olisi osannut odottaa, että tuntematon japanilainen mies tuhoaa koko jengini ja tappaa minut vielä sen lisäksi. Voisitteko viimein paljastaa, mitä olen mahtanut tehdä teille ja kuinka voisimme todella tasata tilit?”
”Hmph… te tuskin arvaatte. Se oli teille aika… pieni homma”, Hanzo vastasi, hänen äänensä kylmä, kuin tappajan, kylmempi kuin naisen. Hän oli odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta.
”Voi minä muistan aivan kaiken! Oletko kenties se mies Tokiosta? Vai kostatko sen perheen puolesta, joka asui Los Angelesissa? Paljastakaa! En malta odottaa!” nainen virnisti, ”koska ne kaikki on korvattavissa” nainen heitti kultakolikkopussin pöydälle, ”tuossa lienee enemmän, kuin tarpeeksi. Saat rakentaa uudet kodit näille höpsöille”. Hanzo vain hymähti huvittuneena ja vilkaisi katanaansa, jota hän puristi kädessään. Lopulta hän kumartui alas ja kysyi kuiskaten:
”Onko nimi Jesse McCree kovin tuttu?” ja silloin nainen kalpeni entisestään. Hän ei uskaltanut kääntyä ympäri, vaan puristi lasiaan.
”Mi-miten sinä-?”
”Ai miten tunnen Jessen? Se on aika pitkä tarina, joten en vaivaa sinua yksityiskohdilla”, Hanzo kuiskasi ja nosti jo hieman katanaansa.
”Mutta! Je-Jessen kuolema oli onnettomuus! Kaikkihan sen tietävät!” nainen huudahti, ”ei meillä ollut mitään tekemistä sen kanssa!”
”Ahaa toki… Jessen sukulaiset uskoivat tuon kaiken. Mutta minä tiedän, että sinä lävistit hänen sydämensä tikarilla ja jätit hänet riutumaan Hanamuran metsiin, jonne hän lopulta kuolikin”, Hanzo kuiskasi. Nainen hätkähti ja hän oli muuttunut jo lähes valkoiseksi kasvoistaan. Miten mies olisi voinut tietää McCreen kohtalon? Siitä ei jäänyt kukaan kertomaan, ei kukaan ulkopuolinen. Hanzo vain hymähti huvittuneena naisen yllättyneelle katseelle. Hän laski salamannopeasti katanansa naisen kaulalle ja sanoi: ”hän pyysi sanomaan terveisiä” ja niin Hanzo vetäisi lujasti katanaa, veri vain roiskuen. Nainen kaatui kuolleena pöydälle. Hanzo puhdisti katanansa veren paitaansa ja työnsi sen takaisin koteloonsa. Hän huokaisi syvään ja vilkaisi ulkona olevia sheriffejä. Hän kosketti pienesti rintaansa, ihan kuin se olisi täyttynyt lämmöllä. Miten tappaminen saattoi tuoda näin paljon lämpöä? Hanzo vilkaisi harmaanhopeaa kihlasormusta sormessaan, jonka hän oli ostanut pari päivää Jessen hylkäämisen jälkeen. Hän suukotti sitä ja kuiskasi: ”sinulle, watashi no ai”
Chapter 4: Ihmissusi AU
Notes:
!!TW!!
Tässä luvussa on mpregiä ja hieman erilaista tulkintaa omegaversista. Ei kuitenkaan esim. minkäänlaista kiimaa tai tarkempaa seksuaalista sisältöä. Jos kuitenkin ajatus tästä ällöttää, niin suosittelen siirtymään seuraavaan lukuun!
Chapter Text
Hanzo ei olisi halunnut herätä niin aikaisin, kuin hän heräsi. Hänellä oli ollut todella raskas ilta takanaan. Iltaan oli kuulunut monenlaista ohjelmaa, mutta ehkä se yksi tärkeimmistä ja suurimmista asioista koko iltana oli se fakta, että Hanzo oli juuri synnyttänyt pikkuisen vauvan. Synnytys oli ollut raskas, mutta sen tulos sitäkin palkitsevampi. Eilisestä Hanzolla ei oikeastaan ollut kunnon muistikuvia. Hän muisti vain jonkinlaisen kivun, mutta ennen kaikkea sen suunnattoman onnen, kun hän sai pikkuisen syliinsä. Vasta nyt hän sitten heräsi, muistamatta oikeastaan muuta. Hanzo katseli ympärilleen ja vilkaisi tikittävää herätyskelloa sängyn vierellä. Se näytti puoli viittä aamulla. Hirsimökin makuuhuone oli hämärä ja vain takassa leiskuva tuli toi valoa huoneeseen. Iso täkki, jonka alla Hanzo makasi, ei ollut sama, kuin eilen. Ei tietenkään! Hän oli synnyttänyt tällä sängyllä, joten hänen puolisonsa oli selkeästi vaihtanut lakanat hänelle. Hanzo sytytti kynttilän yöpöydälle valoa tuomaan ja nosti katseensa sitten huoneen nurkassa olevaan isoon kehtoon. Se heilui rauhallisesti ja sen yläpuolella oli killutin, täynnä kuita ja tähtiä. Hanzo nousi varovasti ylös sängystä, parahtaen pienesti, kun hän tunsi kipua selässään. Eilinen muistui taas mieleen, hyvällä tavalla. Pieni hymy käväisi Hanzon huulilla ja hän käveli varovasti, suorastaan hipsien, kehdon luokse. Kun hän kurkkasi kehtoon, hän näki siellä pikkuisen vauvan. Vauva oli sikeässä unessa, käärittynä violettiin vilttiin. Hanzo katseli pikkuista kiinnostuneena. Siinä oli tosiaan hänen aasialaisia piirteitään, mutta eniten siinä oli hänen puolisoaan Jesseä. Vauvalla oli nimittäin rutkasti tummanruskeaa karvoitusta sekä pikkuiset, suloiset korvat. Hanzo meinasi pakahtua vauvan söpöydestä, mutta ei kehdannut nostaa pientä syliin juuri, kun hän oli saanut unen päästä kiinni. Hanzo päätti vain suukottaa vauvan otsaa ja kuiskata:
”Tada ne nasai, chīsai ko”. Vauva mumisi jotain ja vajosi takaisin uneen. Hanzo nosti päänsä ja meni takaisin istumaan sängylle. Hänen elämänsä kieltämättä oli muuttunut. Vasta viitisen vuotta sitten hän oli opiskelemassa Houstonissa. Genji oli vienyt Hanzon joihinkin metsäjuhliin, jossa hän oli tavannut Jesse McCreen, komean nuorukaisen, jossa oli jotain hyvin erikoista. Se erikoisuus selvisi heidän ensitreffeillään; Jesse oli ihmissusi. Hanzo oli yllättävän rauhallinen siitä faktasta, että hänen poikaystävänsä muuttui kerran kuussa sudeksi. Hanzo oli kuitenkin aina uskonut yliluonnollisiin asioihin, sillä hänen perheensä oli opettanut hänet uskomaan henkiolentoihin ja sen sellaisiin. Hanzo huomasi parin kuukauden seurustelun jälkeen, miten hyvin hän viihtyi Jessen seurassa. Toisin kuin taruissa yleensä, Jesse oli lempeä susi, joka rakasti sitä, kun hän sai maata Hanzon sylissä ja Hanzo rapsutti häntä korvan takaa. Ensimmäinen täysikuu Jessen kanssa pelotti Hanzoa aluksi, mutta huomattuaan, että Jesse oli ihmissusimuodossa oikeastaan vain lempeä koira, he viettivät täysikuun kauempana muista vuokramökillään. Hanzo heitteli keppiä Jesselle ja välillä Jesse katosi metsään metsästämään. Iltaisin he söivät jänistä, jonka Jesse oli tuonut rakkaalleen lahjana. Hanzo alkoi pikkuhiljaa tottua ihmissusipoikaystäväänsä ja parin vuoden seurustelun jälkeen, kun Hanzo oli valmistunut, Jesse kosi häntä. Heillä oli oikein kauniit metsähäät, johon tosin Hanzo ei halunnut kutsua sukuaan tai perhettään. He olivat pistäneet kaikki suhteet poikki heti, kun heille selvisi, että Hanzo oli rakastunut mieheen ja aikoi vielä mennä naimisiin tämän kanssa. Hanzoa se ei kuitenkaan haitannut. Hänellä oli Genji ja se riitti suvuksi hänelle. Hanzo löysi alansa töitä pienen kaupungin urheiluseurasta ja Jesse taas jatkoi metsurintöitään, joita hän oli tehnyt jo useamman vuoden. He asuivat aluksi kaupungin keskustassa pienessä kaksiossa, kunnes Jesse rakensi Hanzolle yllätykseksi ihanan hirsitalon metsään, lähelle jokea ja vuoria. Se oli Hanzolle unelmien täyttymys. Ja kun he olivat asettuneet hirsitaloon asumaan, Jesse kertoi Hanzolle jotain oleellista ihmissutena olemisesta.
Jesse vietti kiimaa aina keväisin. Hanzo oli olettanutkin, että Jessellä oli jonkinlaisia tuollaisia eläimellisiä puolia, mutta kiimasta hän ei ollut kuullut. Se selitti, miksi aina keväisin Jesse lähti lomamatkalle viikoksi tai kahdeksi. Mutta nyt, Jesse halusi viettää kiiman Hanzon kanssa. Hanzo yritti toki kuunnella rakastaan ja ymmärtää, mitä ihmettä siittäminen tarkoitti ja ei kai se tarkoittanut juuri sitä, mitä hän ajatteli. Hanzo oli toki aina halunnut lapsia ja oli ollut valmis adoptoimaan oikean lapsikatraan, mutta ei hän osannut ajatella, että hän tulisi joskus kantamaan Jessen lapsia sisällään. Hanzo ja Jesse juttelivat asiasta monesti ja Hanzo oli aluksi vähän epävarma. Eihän hänellä ollut edes kohtua missä kantaa lasta! Jesse kuitenkin opetti kaiken tarpeellisen ja myös tarpeettoman lapsen kantamisesta ja selitti jotain, että Hanzo oli betaomega siinä, missä Jesse oli alfa. Hanzo otti tämän vain Jessen machoiluna ja löikin tätä tyynyllä nauraen. Mutta mitä enemmän Jesse luki ihmissusien kirjoittamaa kirjallisuutta, sitä varmempi hän alkoi olla siitä, että kyllä, hän voisi tulla raskaaksi ihmissudelle. Aluksi he pohtivat, pitäisikö Hanzo muuttaa ihmissudeksi ennen lapsen alullepanoa. He molemmat kuitenkin tiesivät, että jossain vaiheessa Hanzon oli pakko muuttua, sillä hän halusi elää ikuisesti Jessen kanssa ja ihmissudet olivat kuolemattomia. He kuitenkin halusivat, että lapsessa olisi myös osa Hanzon ihmisyyttä, joten Hanzo kantoi urheasti ihmissusilastaan sisällään 9 kuukautta. Sen Hanzo otti vain pitkäksi sairaslomaksi ja väitti kärsivänsä jostain pitkäaikaisesta sairaudesta. Hän saikin yli vuoden saikun ja pystyi jäämää pikkuisen kanssa kotiin. Myös Jesse haaveili isyyslomasta, mutta hänelle sitä myönnettiin vain noin puolisen vuotta.
Hanzolle koko raskaus oli aika erikoista. Hän ei todellakaan osannut odottaa, että hän kokisi samanlaista aamupahoinvointia tai mielihaluja, kuten naiset, mutta yllättäen netissä olevat raskausohjeet auttoivat myös häntä. Ja Jesse tuki Hanzoa koko raskauden ajan vahvasti. He jopa pyysivät erään ihmissusilääkärin tarkastamaan Hanzon ja vauvan tilaa. Joskus Hanzo tosin saattoi herätä yöllä, koskettaa mahaansa ja pohtia, oliko hän ihan hullu. Jesse oli kuitenkin vakuutellut, ettei syytä huoleen ollut ja että Hanzo kyllä selviäisi tästä hyvin. Ja niin Hanzo oli selvinnytkin, vaikka supistukset ja synnytys oli ollut hyvin kivuliasta. Mutta tässä hän nyt oli ja katseli kehtoa, jossa pikkuinen lepäsi. Hanzon sydämen täytti kuitenkin nopeasti kaipuu. Missä Jesse oli? Hän katseli ympärilleen ja nousi varovasti ikkunaan, raottaen verhoa. Hän hymyili hieman, kun näki, miten aamuaurinko oli nousemassa ja talvisten mäkien takaa tassutteli iso, ruskea susi. Jesse oli tulossa kotiin… ja hän oli näemmä saanut syötävää metsästä. Vaikka nyt ei ollut täysikuu, Jesse metsästi mieluummin susimuodossa. Se oli paljon helpompaa. Hanzo käveli heti vaatekaapin luokse ja etsi sieltä Jessen punaisen aamutakin ja villasukat. Hän käveli kammariin ja kuunteli, miten Jesse ähkien ja muristen muuttui ulkona takaisin ihmiseksi. Hän avasi narisevan hirsimökin oven ja piteli hymyillen kädessään jänissaalista, katsellen aviomiestään. Hanzo rakasti susimuodossa olevaa Jesseä paljon, mutta hän ihaili erityisesti niitä hetkiä, kun Jesse muuttui takaisin ihmiseksi. Ehkä siksi, että Jessen muuttuessa sudeksi, hänen vaatteensa repeytyivät pois eli ihmiseksi muuttuessa hän oli täysin alasti. Hanzo, sinä senkin tuhma. Hanzo käveli hymyillen miehensä luokse, joka laski saaliin pöydälle.
”Huomenta, rakas aviomieheni”, hän sanoi ja auttoi Jesselle aamutakin päälle.
”Huomenta… taisit nukkua sikeästi”, Jesse kuiskasi hymyillen ja suukotti Hanzon poskea, ”anteeksi, että lähdin. Ajattelin, pärjäätte tunnin tai pari keskenään, jotta haen meille täksi päiväksi ruokaa”
”Älä pyydä anteeksi, me pärjäsimme hyvin”, Hanzo sanoi, pehmentäen ääntään ja hiljentäen sen lopulta kuiskaukseksi. Hän painoi uuden suukon Jessen huulille, joka katseli kiinnostuneena ympärilleen.
”O-onko hän…?”
”Nukkumassa”, Hanzo kuiskasi, ”pikkuinen oli tosi väsynyt eilisestä. Haluatko nähdä hänet?” Jesse nyökytteli innoissaan. Toki Jesse oli ollut mukana synnytyksessä ja pessyt ja peitellyt pikkuisen, mutta hän oli silti innoissaan, että sai nähdä oman pienen rakkaansa taas uudestaan. He hipsivät hiljaa makuuhuoneeseen, josta kuului pienen lapsen tuhinaa. Jesse ja Hanzo kipittivät kehdon luokse ja katselivat vastasyntynyttä vauvaa, jonka korvat värisivät hieman.
”Hänessä on paljon molempien näköä”, Jesse kuiskasi. Hanzo asetti kätensä Jessen selälle ja silitteli sitä. Hän ei olisi uskonut, että vielä joku päivä hänellä olisi tällainen aamu; hänen vastasyntynyt pikkuisensa nukkuisi rauhallisesti kehdossa ja hän ja Jesse juhlisivat pienen syntymää jänispaistilla, jonka Jesse, ihmissusipoikaystävä, oli vasta napannut. Hanzo vilkaisi hymyillen Jesseä.
”Joten… milloin on minun aikani?” hän kysyi hymyillen ja katseli innoissaan miestä vieressään. Jesse vilkaisi Hanzoa ja hieroi hieman niskaansa. Ihan kuin hän epäröisi… Hanzon hymy hyytyi pikkuhiljaa ja hän kallisti päätään, ”ka-kai sinä muutat minut, Jesse?”
”Toki! Toki, muru, mutta… äh… se-se on… se on aika pitkä prosessi”, Jesse yritti. Hanzo ei halunnut kiistellä vauvan edessä vaan antaa tämän nukkua vielä edes hetken, joten hän veti Jessen mukaansa takaisin kammariin, sulkien oven perässään.
”Sinä lupasit! Sinä lupasit, että heti, kun vauva on syntynyt, sinä muutat minut ihmissudeksi!” Hanzo sanoi, ”mutta nytkö sinä peräännyt?”
”Sinä et käsitä, Han!” Jesse sanoi, ”olet edelleen rasittunut synnytyksestä! Sinun on ensin levättävä parisen viikkoa, ennen kuin kehosi käy läpi taas uuden koettelemuksen! Hanzo, kiltti, et voi rääkätä itseäsi tällä lailla. Me olemme puhuneet siitä, miten rankkaa ihmissudeksi muuttuminen on! Olisit erossa vauvasta useamman päivän, kun muutut metsässä…”
”Sinä voit hoitaa pientä sillä välin! Jesse, haluan jo osaksi elämääsi!” Hanzo yritti, mutta Jesse piti päänsä.
”Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja sitten voin muuttaa sinut”, hän sanoi päättäväisenä, ”onko selvä? Ei aikaisemmin. Meidän huomionne kuuluu olla nyt vauvassa ja sinun lepäämisessäsi”. Jesse käveli keittiötason luokse ja laittoi pannun tulille, ajatuksena aamukahvi. Hanzo katsoi hiljaa Jesseä, yrittäen luoda kasvoilleen sitä koiranpentuilmettä, jolla Jesse sai aina ylipuhuttua Hanzon. Valitettavasti Hanzo ei osannut sitä. Ehkä se oli sellainen asia, minkä Hanzo saisi sitten, kun hän muuttuisi kirjaimellisesti koiraksi… Jesse kuitenkin huomasi rakkaansa surullisen ja pettyneen katseen ja käveli takaisin tämän luokse, suukottaen hänen otsaansa, ”minä ajattelen tässä sinun parastasi. Sinun ja pikkuisen”
”Tiedän… anteeksi, Jesse. Olen vain odottanut tätä aikaa pitkään”, Hanzo kuiskasi ja painautui Jessen rintaan. Hän ei halunnut aloittaa aamua ikävästi, joten hän loi pienen hymyn huulilleen ja kysyi: ”minkä annamme nimelle pikkuiselle tytöllemme?”
”Sinähän halusit antaa hänelle äitini nimen? Marie”, Jesse kuiskasi hymyillen, ”mutta… minusta Marie McCree sointuu vähän… huonosti”. Hanzo pohti pitkään ja katseli vain seinää. Marie, Marie, Marie… Lopulta hän hymyili enemmän ja nosti katseensa Jesseen.
”…Namika”, Hanzo kuiskasi ja Jesse kallisti yllättyneenä päätään.
”Namika? Se on upea nimi, mutta mistä oikein keksit sen?” hän kysyi. Hanzo painautui takaisin Jessen rintaan ja silitti tämän selkää rauhoittavasti.
”Minulla ja Genjillä oli täti, Namika Shimada. Hän… hän oli hyvin erilainen. Hän rakasti yli kaiken matkailua”, Hanzo kuiskasi, ”hän oli, kuin sinä. Aina menossa jonnekin. Sellainen… japanilainen cowgirl. Hän oli pitkään esikuvani”
”Ahaa… olenko minä sitten sinun esikuvasi, sugah?” Jesse kysyi virnistäen, mihin Hanzo vain naurahti. Silloin heidän äänensä peitti makuuhuoneesta kantautuva pienen lapsen ääni. Se ei ollut kovaa itkua, mutta tarpeeksi kovaa, että se kantautui kammariin asti, ”Namika taisi herätä”, Jesse kuiskasi virnistäen ja Hanzo naurahti.
”Hänellä taitaa olla nälkä…”
Parin viikon kuluttua Jesse istui heidän kammarinsa sohvalla ja katseli televisiota. Sieltä tuli juuri sopivasti jääkiekkomatsi, jonka Jesse halusi ehdottomasti nähdä. Namika makasi Jessen olkapäällä ja kikatteli jotain, katsellen ulos talviseen maisemaan. Oli alkuilta ja ensimmäiset tähdet alkoivat nousta taivaalle, joten Namika katseli innoissaan tummaan, talviseen metsään. Hänen korvansa värisivät ja hän hieman huojui Jessen olkapäällä. Jesse vain silitteli pikkuisen selkää. Silloin Namika äännähti ja osoitti metsään. Jesse vilkaisi tyttöä hymyillen ja kuiskasi:
”Isi on siellä… isi tulee ihan kohta kotiin meidän luoksemme”. Ja Jesse oli tosiaan oikeassa; pian mäiltä alkoi kuulua tuttua ulvontaa ja ei aikaakaan, kun mökin luokse juoksi iso ja uljas musta susi. Sen sijaan, että Namika olisi säikähtänyt, hän vain kikatti innoissaan ja kurotteli käsiään kohti sutta ikkunan luona. Jesse vilkaisi hymyillen taakseen ja kuiskasi: ”ai, siinähän se isi on”
Chapter 5: Pale Rider AU
Chapter Text
Tämän kuumemmaksi päivä ei varmaan olisi voinut muuttua. Koko Texas oli kärsinyt hirmuisen kuumasta aallosta. Sadetta ei ollut nähty päiviin ja moni pelkäsi oman satonsa tähden – ja ihan syystä. Koko pieni Tumbleweedin kaupunki oli riippuvainen maataloudesta ja nyt, kun sadetta ei näkynyt mailla halmeilla, oli koko kaupunki vain pysähtynyt ja odotti hidasta kuolemaa. He kuiskivat talojen laitamilla mystisestä Kalpeasta ratsastajasta. Hänen oli sanottu tulevan kaupunkiin aina kerran kymmenessä vuodessa ja hänen mukanaan tuli paahtava kuumuus, joka tuhosi kaiken sadon ja karjan. Vettä ei riittänyt kaikille ja koko Tumbleweed ja sen lähialue kärsi. Mutta tällä kertaa, kaupungin sheriffi ja pormestari olivat varautuneet tähän kaikkeen. He olivat kuulleet huhuja maan parhaasta palkkionmetsästäjästä. Ja kyllä, myös kylän johto uskoi vahvasti Kalpeaan ratsastajaan. He uskoivat, että kun mies tällä kertaa saapuisi kaupunkiin, hänet olisi mahdollista ottaa kiinni. Vaikka moni uskoi kyseessä olevan vain aave menneisyydestä, ei kaupungin johtajat taasen uskoneet tähän. He uskoivat, että kyseessä oli vain mies, joka jotenkin sai jollain yliluonnollisilla voimilla sateen kaikkoamaan ja auringon porottamaan kovemmin. Mutta mies hän oli joka tapauksessa, elävä sellainen eli kuolevainen. Hänet voitaisiin hirttää hänen teoistaan. Joten siksi he päättivät kutsua kaupunkiin maan parhaan palkkionmetsästäjän. Moni ei pitänyt tästä, että maan paras palkkionmetsästäjä ei edes alun perin ollut amerikkalainen. Ei, hän oli Aasiasta. Kaukaa idän vuorilta, mutta taitava hän oli. Hänen nimensä oli Hanzo Shimada ja kun hän nyt asteli Tumbleweedin kaupunkiin, ihmiset todella katselivat häntä epäillen. Paikalliset palkkionmetsästäjät vain naureskelivat keskenään ja vilkaisivat toisiaan.
”Tuo poika kuvittelee voivansa napata Kalpean ratsastajan”, miehet naureskelivat ja katselivat huppupäistä jousimiestä, joka käveli ylväänä kaupungin läpi, ”hei vinosilmä! Mitä jos palaisit kotiisi syömään riisiä?” Silloin mies kääntyi katsomaan heitä ja viritti jousensa. Niin, miksi hän oli niin tunnettu palkkionmetsästäjä ja niin taitava? Oliko hän erityisen hyvä taistelemaan? Kyllä. Oliko hän nopea ja viekas? Kyllä. Oliko hänellä kontakteja ympäri maailmaa? Taaskin, kyllä. Mutta yhdessä asiassa hän oli erityinen; hänellä ei ollut sydäntä eikä siten myöskään armoa. Joten hän ei antanut näillekään miehille toista tilaisuutta. Hän päästi irti nuolestaan ja ruskea, puinen jousi kultaisilla koristeilla lävisti miehen rinnan. Muut miehet huudahtivat ja ottivat aseensa esille, mutta tämä jousimies ei perustanut tuliaseista. Hän viritti jälleen jousensa ja yksi toisensa jälkeen miehet kaatuivat maahan. Hän asetti jousen takaisin selkäänsä ja jatkoi matkaansa kohti sheriffin toimistoa.
”Mitä helvettiä?! Nuo olivat Texasin parhaimpia palkkionmetsästäjiä!” sheriffi huudahti toimistonsa ovelta, mutta kuten jousimies oli jo aiemmin todistanut, hän ei ollut kiinnostunut pätkääkään siitä.
”Jos he ovat niin hyviä, miksi kutsuitte sitten minut, sheriffi?” jousimies kysyi, mutta tähän sheriffi ei tosiaan osannut vastata, ”te tarjoatte hyvää summaa Kalpeasta ratsastajasta. Minä hoidan hänet teille, sheriffi. Te saatte tehdä hänelle, mitä tahdotte”. Silloin kaksi miestä, jotka nojasivat sheriffin toimiston oveen, naurahtivat.
”Luuletko saavasi hänet kiinni elävänä?” miehet kysyivät huvittuneina, ”sinun täytyy tappaa hänet. Ei hän suostu narusi jatkoksi eikä varsinkaan meidän narumme”
”Palkkiossa lukee elävänä tai kuolleena”, jousimies vastasi ja nappasi ison palkkiojulisteen ilmoitustaululta, katsellen sitä kiinnostuneena, ”minä toimitan hänet elävänä. Kuten olen tehnyt jokaiselle miehelle ja naiselle, jota olen tässä maassa metsästänyt. Palaan kolmen päivän sisällä”. Ja niin jousimies lähti, kävellen kuolleiden miesten ohi ja napaten nuolensa parempaan talteen. Hän puhdisti niistä veren, asetti ne takaisin koppaan ja nousi tumman hevosensa selkään. Sheriffi ja muut kaupunkilaiset katsoivat häntä ihmeissään. Outoa kyllä, jousimies ei kysynyt, missä Kalpea ratsastaja oli viimeksi nähty, hän vain ratsasti hevosellaan ulos kaupungista.
”Tuo poika tapattaa vielä itsensä…” eräs vanha mummo tuhahti ja jatkoi veden kantamista takaisin kotiinsa. Tosin heistä kukaan ei tiennyt, ei edes jousimies, että Tumbleweedin lähellä olevan mäen päällä hevosensa selässä istui kalpea mies, tarkkaillen kaupungin jokaista liikettä.
Hanzo oli siitä erityinen palkkionmetsästäjä, ettei hän tarvinnut erillisiä suuntaohjeita, kun hän lähti metsästämään. Hän nimittäin tiesi, että kun sheriffin korviin kantautui huhua, että metsästettävä oli etelässä, hän olikin jo siirtynyt länteen. Tieto liikkui hitaasti, joten Hanzo mieluummin jäljitti itse metsästettävät. Hän oli kuullut tarinoita Kalpeasta ratsastajasta, mutta Hanzolle hän oli aivan tavallinen metsästettävä. Hän oli mies, hän oli tapettavissa. Vaikka Hanzo oli luvannut miehen elossa sheriffille, hän oli hieman epävarma sen suhteen, voisiko hän pitää lupaustaan. Hanzo oli vienyt pahamaineisemmatkin miehet sheriffin eteen, mutta tämä mies oli erilainen. Tämä mies saattoi olla Hanzon uran vaikein saalis, mutta jos hän nappaisi tämän saaliin, hänen maineensa olisi tunnettu. Hanzo kulki pitkin aroja ja hyppäsi välillä hevosen selästä, tutkien hylättyjä leiripaikkoja. Hanzo osasi kuitenkin sanoa, ettei mikään näistä voinut olla Kalpea ratsastaja. Ensinnäkin jäljet olivat liian tuoreet ja liian ilmiselvät. Kalpea ratsastaja ei jättäisi näin ilmiselviä jälkiä. Ellei… se ollut juuri hänen tarkoituksensa. Hanzo nousi jälleen hevosensa selkään ja otti kiikarinsa esille. Vaikka Hanzon mielestä amerikkalaiset palkkionmetsästäjät olivat laiskoja ja yleensä myös tyhmiä, kuten Tumbleweedissä nähtiin, hekin tunnistivat liian selkeät merkit. He eivät seuranneet valmiiksi laitettuja leiripaikkoja, joiden oli tarkoitus hämätä. Ei, he lähtisivät eri suuntaan, koska he tiesivät, että Kalpea ratsastaja oli jättänyt nämä leiripaikat tähän vain hämätäkseen palkkionmetsästäjiä. Mutta ehkä juuri se oli tarkoituskin. Palkkionmetsästäjät eivät uskoisi noin huonoa hämäystä vaan lähtisivät etelään, vaikka jäljet näyttäisivät pohjoiseen. Mutta todellisuudessa metsästettävä olikin koko ajan pohjoisessa, käyttäen käänteistä ajatuskuvaa. Hanzo laski kiikarinsa takaisin laukkuunsa ja lähti seuraamaan leiristä meneviä jälkiä pohjoiseen. Ja kun yö oli saapunut, hän tuli laajalle aroalueelle, josta näki kilometrien päähän. Hmph… Ehkä Hanzo oli sittenkin ollut väärässä. Se sapetti häntä ja hän avasi vihaisena karttansa. Missä hänen kuuluisi siis olla nyt? Kalpean ratsastajan löytäisi varmasti niiltä alueilta, joilla oli kuivunutta, kalseaa ja karjaa oli kuollut. Kun Hanzo nosti katseensa arolle, hän näki tosiaan hylättyjä maatiloja, tuhoutuneita peltoja ja maata. Ahaa… Hanzo laskeutui hevosensa selästä ja taputti sitä hellästi.
”Tada saru”, hän kuiskasi. Hevonen hirnahti hieman peloissaan ja lähti tosiaan juoksemaan nopeasti karkuun. Sekin aisti sen, se aisti saman kylmän tunteen, jonka Hanzo aisti ihan tässä lähettyvillä. Hanzo otti pari askelta eteenpäin, tuntien kylmän olemuksen hänen takanaan, ”olen etsinyt sinua, Kalpea ratsastaja”, hän aloitti ja kääntyi ympäri. Kuten Hanzo osasikin olettaa, hänen takanaan seisoi juurikin tuo mies. Eikä lempinimi Kalpea ratsastaja ollut yhtään harhaanjohtava; miehellä oli tumma hattu, sekä pääkallomaski peittämässä hänen kasvonsa. Hänellä oli violetihko poncho päällään ja hän piti käsiään vyöllään, katselleen tiukasti miestä edessään. Kalpea ratsastaja oli kalpea, suorastaan valkoinen ja hänen silmänsä hohtivat vihreinä. Hanzo alkoi hieman epäillä, oliko mies sittenkään elävä. Hän näytti kuolleelta ja käsien ja kasvojen arvista hän osasi päätellä, että mies ainakin kesti kipua liikuttavan hyvin.
”Tiedän, että olet, huckleberry”, mies vastasi, jopa melkein flirttailevasti. Hanzon katse tiukkeni. Sekö oli Kalpean ratsastajan salainen ase? Hän flirttaili palkkionmetsästäjille? Hanzo viritti tiukasti jousensa ja katsoi miestä.
”Sinä et huijaa minua!” hän sanoi heti, mutta mies vain naurahti.
”En tietenkään… en tietenkään”, hän vain vastasi, ”minä tiedän, että etsit minua. Näin sinut Tumbleweedissä ja se, mitä lupasit niille sheriffeille… huh, se on aika paljon”
”Minä en koskaan petä lupauksiani”, Hanzo vastasi tiukasti, ”jos petän, niin mieluummin kuolen”. Kalpea ratsastaja kallisti päätään ja huomasi, miten itsevarman palkkionmetsästäjän kädet tärisivät hieman. Mies naurahti jopa pilkkamaisesti ja käveli lähemmäs, Hanzo ottaen askelia taaksepäin.
”Taisit siis tulla kuolemaan, vai?” hän kysyi ja Hanzon tärinä jatkui, mutta kun mies oli ihan hänen nuolensa edessä, tärinä lakkasi ja Hanzo päästi osittain tyhmyyksissään, osittain pelosta, irti jousestaan, joka pingotti nuolen… miehen kasvojen läpi. Hanzo säpsähti ja jousi hänen kädestään tipahti maahan.
”O-olet… e-et ole…”
”…elävä? En”, mies vastasi ja käveli ihan kiinni Hanzoon, ”mutta sinä olit valmis rikkomaan lupauksesi pelkästä pelosta”
”Minä en pelkää!” Hanzo karjaisi ja yritti tarttua miehestä kiinni, mutta hän vain lennähti miehen läpi mahalleen maahan. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri ja nappasi revolverin lantioltaan. Vaikka hän ei ollut käyttänyt tuliaseita usein ja viime kerrasta oli jo pitkä aika, hän piti aina varmuuden vuoksi revolveria mukanaan.
”Luuletko, että tuo tekee minulle mitään?” Kalpea ratsastaja kysyi jopa vähän pilkaten ja otti Hanzon aseen käteensä. Hän heitti sen hiekalle ja käveli yllättäen Hanzon ohitse, joka oli aivan yhtä hämmentynyt. Hanzo nappasi varovasti revolverinsa ja katsoi miestä.
”Mu-mutta… etkö sinä…?”
”Tapa sinua? En… jätän sinut kertomaan tarinaa”, mies vastasi ja vislasi. Pian mäen päältä juoksi luurankomainen, kärsinyt hevonen. Mutta silti se näytti todella vahvalta ja senkin kuolleet silmät hohtivat helvetinliekkien lailla vihreänä, ”Kalpeasta ratsastajasta”
”Minä en kerro kummitustarinoita”, Hanzo sanoi heti ja nousi ylös, ”enkä minä pelkää sinua. Enkä kuolemaa. Minä en ole jättänyt yhtäkään lupaustani pitämättä. Joten jos en voi pitää lupaustani, mieluummin kuolen”. Kalpea ratsastaja kääntyi katsomaan häntä ihmeissään ja näki, miten Hanzo meinasi jo asettaa aseensa piippua suulleen. Mies kuitenkin nappasi häneltä aseen pois.
”Älä viitsi. Noin upean miehen kuoleminen ihan vain lupauksen vuoksi olisi sääli”, hän vastasi. Hanzo kallisti ihmeissään päätään ja vilkaisi sitten kehoaan. Upea? Hanzo ei olisi uskonut, että joku outo haamu flirttailisi hänelle tällä lailla, ”sitä paitsi, minulla on idea, jolla sinä ehkä pääsisit pälkähästä”
”Miksi autat minua?” Hanzo kysyi epäillen ja nappasi taas revolverin pois Kalpealta ratsastajalta, asettaen sen vyölleen, ”jos kerran vihaat palkkionmetsästäjiä-”
”Milloin minä olen sanonut, että vihaan palkkionmetsästäjiä? Te ette voi tehdä minulle mitään, joten… miksi turhaan?” mies kysyi. Hän käveli taas Hanzon luokse ja ojensi luisevaa kättään. Hanzo vilkaisi miehen kättä ja sitten hänen silmiään, kätellen tätä varovasti, ”te kutsutte minua Kalpeaksi ratsastajaksi, mutta kun olin ihminen, minut tunnettiin nimellä Jesse McCree”
”Jesse McCree?” Hanzo kysyi hieman huvittuneena, ”tosi huono nimi cowboylle…”
”Ja sinä olet Hanzo Shimada. Upea nimi Shimada-klaanin perijälle ja vanhimmalle pojalle”, Jesse vastasi. Tästä Hanzo raivostui ja hän yritti käydä taas käsiksi Jesseen, mutta kuten hän pian huomasi, ei siinä ollut järkeä. Hänen kätensä menivät vain kuolleen miehen läpi, ”älä kysy, miten tiedän. Kuolleet puhuvat”. Hanzo vain pyöräytti silmiään ja vislasi hevosensa takaisin. Se tosin taisi olla niin peloissaan kahdesta kuolleesta oliosta, että se pysyi kivien luona ja vain hirnui Hanzolle, yrittäen saada isäntäänsä kauemmas.
”Joten… ajattelitko mahdollisesti soimata minua siitä, mitä tein veljelleni, vai?” Hanzo kysyi tuhahtaen, mutta Jesse vain naurahti ja heilautti kättään.
”En… sinulla oli syysi”, hän sanoi, ”sitä paitsi, voisin hieman pitää hauskaa sinun avullasi”. Hanzo pystyi jopa kuvittelemaan ja näkemään pienen virneen, joka Jessen huulilla oli maskin takana, ”me molemmat voittaisimme siinä”
”Mitä ehdotat?” Hanzo kysyi. Mitä hävittävää hänellä enää oli? Hän ei saisi millään haamua mukaansa ja toinen vaihtoehto oli vain kuolla lupauksensa puolesta.
”Kerron kohta suunnitelmani, mutta ensin…” Jesse katseli pitkään Hanzoa, ennen kuin hän yllättäen riisui maskinsa. Hanzo tuijotti järkyttyneenä kalpeaa miestä, jonka suu oli repeytynyt osittain auki. Verta oli kuivunut hänen vaalealle parralleen. Hän todella oli kuollut… Hanzo nielaisi pienesti, yrittäen muistuttaa itselleen, että hän oli nähnyt paljon, paljon pahempaa ympäri länttä, ”…miten olisi yksi suukko?”
”Tuolle suulle? Älä kuvittele”, Hanzo vastasi ja nosti hupun päähänsä. Hän lähti kävelemään takaisin hevosensa luokse ja hyppäsi kivien luona sen selkään, ”mihin menemme?” hän kysyi ja katsoi, miten Jesse nousi myös oman kuolleen hevosensa selkään.
”Tumbleweediin. Selitän kaiken matkalla”, Jesse vastasi, ”meidän on vain odotettava, että aamu tulee”. Hanzo katsoi epäillen Jesseä, mutta oletti, että tällä oli hyvä selitys kaikelle. Hän kuitenkin lähti vähän vastahakoisesti seuraamaan miestä hevosellaan. Hän ei halunnut palata Tumbleweediin tyhjin käsin, eikä varsinkaan haamun kanssa, jota ei edes voinut hirttää seurauksistaan.
Aamuyöllä kaksikko ratsasti pitkin hiekkateitä kohti Tumbleweedia. Hanzo vilkuili välillä puolikuollutta miestä. Jesse oli kertonut hänelle suunnitelmansa matkalla. Vaikka Hanzo edelleen epäili, tekisikö Jesse hänestä vain naurunalaisen, hän luotti jostain syystä mieheen.
”Saanko kysyä, että miten sinusta tuli… tuollainen?” Hanzo kysyi ja katseli miestä edelleen kiinnostuneena, ”mikä sinä edes… olet? Jonkinlainen haamu, vai?”
”Epäkuollut”, Jesse vastasi, ”täällä lännessä puhutaan legendoista… että jos on oikein, oikein paha mies, niin hänen pahuutensa on liikaa. Silloin sinä et kuulu edes helvettiin. Ei, sinun kuuluu kulkea pitkin länttä ja mihin tahansa menitkään, pahuus seuraa sinua. Ja aiheutat ikuisesti pahaa kaikille ympärilläsi…” Jesse vilkuili ympärilleen ja he näkivät taas matkallaan tuhoutuneita peltoja ja karjaa. Kuolleita puita, kuolleita kasveja… kuolemaa, ”niin minä teen…”
”Mitä sinä sitten teit, kun olit elävä?” Hanzo kysyi, mutta Jesse ei enää vastannut siihen, vaan päätti hypätä kysymyksen yli ja jatkaa omaa kertomustaan:
”Palaan joka kymmenes vuosi tänne, koska… tämä on kotikaupunkini. Jos en olisi näin itsekäs, en palaisi koskaan. Ei tämä kaupunki ansaitse kuolemaa tai tuhoa. Joten… syyllisyys, jos mikä, kalvaa minua kaikista eniten”
”Siksikö autat minua? Jotta voit edes hieman maksaa takaisin syntejäsi?” Hanzo kysyi ja Jesse nyökkäsi pienesti. Pian miehen kasvoille ilmestyi itsevarma virne ja hän lisäsi:
”Plus olet tosi seksikäs. Katsotaan, ehkä meistä voisi tulla jotain, jousimies”. Hän iski silmää ja kiihdytti sitten ratsunsa vauhtia. Hanzo katseli hölmistyneenä miehen perään ja tuhahti, tosin punastuneena. Häntä ärsytti se, miten kuollut zombimies tai mikä olikaan, pystyi olemaan noin hiton kuuma.
He saapuivat Tumbleweedin lähelle aamun koitteessa, juuri, kun auringon ensisäteet osuivat vuoriin. Hanzo vilkaisi Jesseä. Miten ihmeessä he pääsisivät kaupunkiin herättämättä huomiota? Jesse oli kuitenkin epäkuollut ja hänen kauhea olemuksensa varmasti kiinnitti huomiota. Kuitenkin, kun ensimmäiset auringonsäteet osuivat mieheen, hän alkoi muuttua Hanzon edessä. Epäkuolleesta, kalpeasta miehestä tulikin yhtäkkiä taas elävältä näyttävä, brunetti mies, jolla oli hellät, suklaanruskeat silmät. Hänen violetti ponchonsa muutti väriään lämpimän punaiseksi. Jos Hanzo ei tietäisi, että tuon valeasun alla oli epäkuollut hirviö, hän voisi jopa sanoa Jesseä komeaksi.
”Pidätkö? Se on ihmismuotoni päiväsaikaan”, Jesse virnisti ja iski silmää ja Hanzo taas tuhahti jotain.
”Ä-älä kuvittele, että alan minkäänlaiseen leikkiin kanssasi, cowboy!” hän sanoi heti, mihin Jesse vain naurahti. He olivat molemmat hetken aikaa hiljaa, kunnes Jesse vilkaisi lassoa, joka oli kiinni Hanzon satulassa.
”Okei, sido minut”
Hanzo käveli itsevarmana kaupunkiin, ratsastaen omalla tummalla hevosellaan, joka oli tosin hieman levoton. Ihmiset eivät meinanneet uskoa silmiään, kun näkivät, että Hanzon hevosen selällä ei istunut pelkästään Hanzo, vaan hänen takanaan oli sidottu mies. Ja kaupunkilaiset tunnistivat miehen, he tunnistivat miehen tämän pelottavasta katseensa. Se oli tiukka ja kostonhimoinen.
”Se on Kalpea ratsastaja”, he kuiskivat, ”muukalainen nappasi Kalpean ratsastajan!” Hanzo vilkuili vain ympärilleen, puristaen hevosensa ohjaksia ja yritti olla välittämättä siitä, mitä kaupunkilaiset hänen ympärillään puhuivat. Kun Hanzo pääsi sheriffin toimiston luokse, hän laskeutui varovasti alas satulasta ja nappasi Jessen myös pois hevosen päältä, kantaen tämän sisälle sheriffin toimistoon.
”Tässä hän on, sheriffi”, Hanzo sanoi. Hän oli hetken aikaa hiljaa, kohdaten sheriffin ja hänen työläistensä hämmentyneet katseet, ”olen pahoillani, etten voinut tuoda häntä elossa”. Hanzo laski miehen lattialle ja sheriffi katsoi naruissa rimpuilevaa miestä. Hän nappasi etsintäkuulutusjulisteen ja vertasi sitä mieheen, hätkähtäen ja tiputtaen julisteen lattialle.
”Se-se todella on hän!” sheriffi sanoi, ”mutta… elävältä hän ainakin minusta näyttää”. Hanzo vain hymähti tähän ja vilkaisi Jesseä, heidän katseensa kohdaten, ”saat tästä hiton ison palkkion, poika. Olen pahoillani, epäilin sinua aluksi”. Kaksi miestä nappasi Jessen otteeseensa ja lähti raahaamaan tätä ulos. Sheriffi taas käveli pöytänsä luokse ja otti sieltä ison setelinipun, ojentane sen Hanzolle, ”hitto… sinä todella pystyt mahdottomaan”
”Teen vain työtäni”, Hanzo mutisi ja laski rahoja, kävellen ulos sheriffin toimistosta ja seuraten kahta miestä. Miehet kantoivat Jesseä kohti hirttolavaa, ihmisten huutojen saattelemana. Vasta silloin Hanzo huomasi sen suuren raivon, mikä kaupunkilaisissa kyti Jesseä kohtaan ja hän oli hetken aikaa epävarma. Mitä jos tämä suunnitelma ei toimisikaan? Äh, kyllä se toimisi… Se oli Jessen idea, hän tiesi, mitä teki. Miehet veivät Jessen mestautuslavalle, kun taas Hanzo käveli hevosensa luokse hieman kauemmas ja nojasi tolppaan, laskien rahojaan. Kyläläiset kokoontuivat innoissaan mestauslavan luokse ja katsoivat, miten Jessen kaulaan pujotettiin hirttosilmukka. Jesse piti edelleen tiukan katseensa, sanomatta sanaakaan.
”Tänään viimein viemme tuomiolle sen, kuka on tuhonnut elämäämme ja maatalouttamme tarpeeksi kauan!” sheriffi sanoi kivutessaan myöskin lavalle. Pyöveli käveli asemiinsa ja odotti vain sheriffin merkkiä, ”Kalpea ratsastaja, tuomitsemme sinut kuolemaan kaupunkimme tuhoamisesta sekä usean ihmisen kuolemaan tuottamuksesta. Onko sinulla mitään viimeisiä sanoja?” Jesse oli pitkään hiljaa, kunnes hänen katseensa osui Hanzoon ja hänen kasvoilleen nousi virne, tiukka ilme kadoten.
”Olet edelleen suukon velkaa, huckleberry”, Jesse vain sanoi ja kyläläiset katselivat toisiaan ihmeissään, yrittäen löytää sitä mystistä naista, johon Kalpea ratsastaja oli ehkä rakastunut. Hanzo vain hymähti huvittuneena ja kuiskaten itsekseen:
”Tule hakemaan, cowboy”. Hän nousi hevosensa selkään ja sheriffi antoi teloituskäskyn. Pyöveli veti vivusta ja luukku aukesi, ihmiset hurraten. Hurraus loppui kuitenkin lyhyeen, kun köyden päästä alkoi kuulua naurua. Jesse muuttui pikkuhiljaa takaisin omaan epäkuolleeseen muotoonsa ja nauroi, ihmiset kiljuen peloissaan ja sheriffi ja hänen palkallisensa yrittivät ampua Jesseä. Jesse kuitenkin katosi köyden päästä heti, kun seuraava tuulenvire sattui osumaan hirttolavalle. Ja niin Kalpea ratsastaja oli taas karannut lain sekä kuoleman pitkää kouraa. Sheriffi käveli vihaisena Hanzon luokse, joka oli noussut hevosensa selkään ja silitteli sitä.
”Mitä helvettiä tämä on, jousimies?!” hän huudahti.
”Minähän sanoin olevani pahoillani siitä, etten voinut tuoda häntä elävänä”, Hanzo vastasi ja ojensi osan seteleistä takaisin sheriffille, ”maksoitte siinä tapauksessa liikaa. Oli ilo työskennellä kanssanne”. Hanzo nyökkäsi vain pienesti ja lähti ratsastamaan ulos kaupungista. Hän vilkaisi vielä kerran Tumbleweedin lähellä oleville mäille ja näki siellä Jessen hevosensa kanssa. Hän hymyili hieman ja kuiskasi: ”ensi kertaan, cowboy”
Chapter 6: Suohirviö AU
Chapter Text
Jesse ei olisi tänään halunnut lähteä tylsälle luokkaretkelle. Oli hänen 19-vuotissyntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut vain hengata kavereidensa kanssa Jessen opiskelija-asunnossa ja vetää kaksin käsin viinaa. Mutta lehtori Reyes oli jo sanonut viikko sitten, että lauantaina lähdettäisiin luokkaretkelle ja kurssia ei pääsisi läpi, ellei luokkaretkelle lähtisi, joten Jessellä ei kauheasti ollut vaihtoehtoja. Niinpä 20 hengen lukioluokka rämpi märällä suolla, kumisaappaat aivan märkinä. Oli myöhäinen syksy, joten lehtori Reyesin mukaan luonto oli kaikista kauneimmillaan. Jesse vain vilkaisi kaveriaan Baptistea ja pyöräytti silmiään.
”En oikeasti malta uskoa, että joudumme olemaan täällä monta tuntia rähmimässä. Täällä tihuttaa vettäkin!” Jesse valitti kuiskaten ja hyppäsi yhdelle kuivalle mättäälle, ”tännehän uppoaa!”
”Älä valita Reyesin kuullen. Hän on saanut jo ihan tarpeekseen sinusta ja lukuvuosi on vasta aluillaan”, Baptiste vastasi kuiskaten, mutta ennen kuin Baptiste oli kerennyt edes huomauttaa siitä, miten helposti lehtori Gabriel Reyes saattoi ärsyyntyä, oli tämä mies jo seisomassa kaksikon edessä ja alkoi saarnata:
”Kuten sanoin jo viime viikolla, kurssia ei pääse hyväksytysti läpi, ellei…”
”…osallistu myös kenttätehtäviin. Tiedetään! Mutta täällä on märkä ja minulla on kylmä!” Jesse valitti, mihin Reyes vain naurahti ja kutsui muutkin oppilaat isommalle mättäälle.
”Herra McCree halusi ehdottomasti, että nyt pidetään ruokatauko, joten suodaan se hänelle”, Reyes virnisti ja muut valittivat jostain. He olisivat halunneet jatkaa matkaa, sillä kolmen tunnin suopakerrus olisi nopeammin ohi, jos he vain skippaisivat ruokatauon ja jatkaisivat matkaansa. Mutta kiitos Jessen, koko luokka joutui istumaan märällä mättäällä ja syömään eväitään. Joten Jesse asettui myös kavereidensa kanssa hieman kauemmas muusta porukasta ja alkoi syödä. He valittivat hetken huonosta säästä ja ajankohdasta, kunnes heidän seuraansa liittyi Ashe. Hän oli Jessen tuttu, mutta heidän välinsä eivät olleet mitkään maailman lämpimimmät. Jesse ei pitänyt Ashesta, mutta koska Amélie oli hieman ihastunut häneen, Jesse antoi tytön jäädä heidän seuraansa.
”Eikö teistäkin tämä paikka ole aika creepy?” Ashe kysyi virnistäen, kuin valmiina kertomaan kauhutarinaa.
”No ei… täällä on vain vettä ja paskaa…” Lena valitti ja hörppäsi hieman mehua pullostaan.
”No hei, kai te olette kuulleet siitä tarinasta, että tänne on hukkunut eräs poika?” Ashe kysyi virnuillen. Kaikki nostivat kiinnostuneina katsettaan ja vilkaisivat toisiaan.
”Po-poika?” Amélie kysyi ja kallisti päätään, johon Ashe vain nyökkäsi.
”Tiedättekö sen kolmikymppisen jätkän, joka pitää joogakoulua keskustassa?” hän kysyi, johon Baptiste nyökkäsi.
”Genji Shimada. Tunnen hänet. Olen käynyt hänen tunneillaan”, hän vastasi, ”hän on… aika jännä. Hän on tosi ulospäinsuuntautunut ja mukava ja pitää erinomaisia tunteja, mutta välillä hän vain uppoaa johonkin… ilmeettömään olotilaan”
”Siihen on syynsä. Hänellä oli veli”, Ashe vastasi virnistäen, ”ja he olivat toooosi läheiset. Kuulemma hänen veljensä piti myös joogakoulua hänen kanssaan. Siksi sen logossa on vihreä ja sininen lohikäärme; vihreä kuvastaa Genjiä, sininen hänen isoveljeään”
”Hei, stop. Miten niin he olivat tosi läheiset? Eivätkö enää?” Lena kysyi. Ashe vilkaisi alas mättäältä ja katseli sammaleista suonsilmää heidän vieressään, kunnes hän nosti päänsä.
”…hän kuoli”, Ashe sanoi, äänellä, joka sai väreet kulkemaan itse kunkin selässä, ”hän oli tulossa kotiin joogatunnilta yksin pimeällä, kun paikallinen jengi kävi hänen kimppuunsa. He tappoivat miehen raa’asti ja hautasivat hänen ruumiinsa tänne”. He kaikki nielaisivat kovaan ääneen. Jesse vilkaisi varovasti vettä vieressään ja oli ihan varma, että joku tuijotti häntä sieltä. Kenties vanhemman Shimadapojan ruumis! Jesse veti henkeä ja nosti katseensa takaisin, ”miesten teko tallentui valvontakameraan ja he saivat syytteet ja joutuivat vankilaan. Mutta Genjin isoveljen ruumista ei koskaan löydetty. Se haudattiin tänne, siitä ollaan varmoja, koska poliisikoirat pyörivät täällä ihan hulluna ja se jengi tunnusti haudanneensa ruumiin tänne. Joten ajatelkaas… olemme suolla… jonne on haudattu hengiltä pahoinpidelty ihminen!” Lena tuijotti naama kalpeana Ashea, joka vain repesi nauramaan. Jotkut naurahtivat myös hieman ahdistuneina. Jesseä ainakin ällötti ajatus siitä, että tänne oli haudattu joku, kenties aivan heidän viereensä, ”ja huhut sanovat… että koska häntä ei koskaan pystytty hautaamaan asianmukaisesti eikä pyhästi, hänen haamunsa kummittelee täällä öisin… saamatta koskaan rauhaa”
”Okei, naperot, nyt loppuu ne kummitusjutut”, kuului ääni heidän takaansa ja osa heistä kiljahti. Se oli kuitenkin vain lehtori Reyes, joka oli salaa kuunnellut nuorten juttuja, ”se, mitä tapahtui vanhimmalle Shimadapojalle oli ikävää. Mutta häntä ei haudattu tänne. Hänet löydettiin kadulta heti pahoinpitelyn jälkeen!”
”Tuo on vain kusetusta, sir!” Ashe sanoi heti, ”valtamedian propagandaa!”
”Ja tuo sinun juttusi, neiti, on kummitustarina, joka ei ole totta”, Reyes virnisti, ”syökäähän nopsakkaan. Meidän pitää jatkaa matkaa”
Jesse ei saanut ajatusta kummitussuosta päästään pois. Häntä ahdisti kävellä suolla ja mitä lähemmäs kello kääntyi iltaa, sitä nopeammin Jesse toivoi, että heidän surkea luokkaretkensä olisi viimein ohitse ja Jesse voisi mennä juhlistamaan synttäreitä jonnekin lämpimään ja valoisaan, missä ei tarvitsisi ajatella mitään kummituksia.
”Okei, viimeiseksi ajattelin, että ottaisimme turvenäytteet, joita katsellaan sitten maanantaina tunnilla”, Reyes sanoi, ”teillähän on ne pienet koneet? Hyvä. Menkää jokainen eri kohtaan ja ottakaa mahdollisimman kaukaa toisistanne ne näytteet. Tulkaa sitten tänne, niin otan näytteet talteen. Saatte puolisen tuntia aikaa”. Jesse vilkuili kavereitaan, jotka lähtivät rämpimään jo hieman sumuiseen ja tummaan suoalueeseen. Onneksi aurinko pilkotti hieman tummien pilvien välistä, joten Jessekin uskalsi lähteä hieman kauemmas muista. Hän rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes viimein uskoi löytävänsä hyvän kohdan. Hän painoi koneen maahan, väänsi sitä ja nosti sen rivakasti ylös. Sieltä tosiaan sai hyvän turvenäytteen, jonka Jesse nosti pakastepussiin.
”Okei… sitten kotiin…” hän sanoi itsekseen, kääntyi ympäri ja otti vahvan askeleen mättääseen. Silloin hän säpsähti ja vilkaisi vetistä kohtaa, johon hän oli jalkansa painanut. Hän ei meinannut päästä irti ja kumisaapaskin tarttui lujaa hänen jalkaansa, ”hitto…” Jesse kirosi ja yritti repiä jalkaansa irti, mutta se ei lähtenyt, ”äh…” hän repi ja repi ja repi, kunnes tajusi, ettei hän ollut hetkeen pääsemässä irti suosta. Pieni paniikki nousi nuoren miehen ajatuksiin ja hän repi taas kovemmin, kunnes huusi: ”apua! Apua!” hän yritti huutaa uudelleen, mutta nyt suo tuntui autiolta. Vasta hetki sitten hänestä oli parinkymmenen metrin päässä ollut useampi opiskelija, mutta nyt vaikka Jesse huusi kurkku suorana apua, mistään ei kuulunut muuta, kuin hänen kaikunsa ja metsän epäilyttävät äänet. Jesse puristi käsiään peloissaan nyrkkiinsä ja yritti repiä jalkaansa jälleen pois, mutta se ei auttanut. Hän oli jumissa ja yksin. Yksin suolla, jonne… voi ei, hänen ajatuksiinsa palasi taas se tarina siitä tapetusta miehestä. Hetken Jessestä tuntui, ettei hän ollutkaan niin yksin. Jesse kävi varovasti istumaan yhdelle mättäälle ja huokaisi. Hän välillä yritti repiä jalkaansa irti, mutta se oli niin jumissa, että ei auttanut. Välillä hän huusi, välillä hän jopa itki, mutta mitä enemmän aikaa kului ja mitä pimeämpi tuli, sitä varmempi Jesse oli siitä, että häntä ei tultaisi auttamaan.
Jesse istui edelleen tuntienkin päästä mättäällä ja hän katseli hiljaa vain jalkaansa, yrittäen olla katsomatta pimeää ja synkkää suota. Tämä oli kauheaa… Jesse oli ihan varma, että hänen kuolemansa tulisi pian ja hän vain odotti sitä hetkeä, kun joku tarraisi hänen olkapäästään kiinni ja upottaisi hänet suohon. Jokainen ääni, mitä hän ympärillään kuuli, aiheutti Jesselle vilunväristyksiä ja säpsähdyksiä. Hänen loppunsa olisi varmaan tulossa. Hänen kännykkänsä oli jäänyt reppuun, mikä oli jäänyt mättäälle, joten hän ei voinut edes tarkastaa kelloa tai soittaa apua. Oliko lehtori Reyes edes huomannut Jessen kadonneen? Vai oliko hän vain iloinen siitä, että Jesse oli viimein hävinnyt eikä hän enää häirinnyt lehtori Reyesin tunteja. Jesse nosti katseensa pimeään yötaivaaseen ja kuiskasi:
”Lu-luoja, jos täältä selviän, niin lupaan, etten enää koskaan häiritse lehtori Reyesin tunteja ja tuon hänelle suklaarasian anteeksipyyntönä”
”Oho, oletpas sinä epätoivoinen pelastumisesta”, kuului ääni Jessen vierestä ja hän suorastaan kiljahti. Ei mitenkään miesmäisesti vaan kiljahtaen, kuin pikkuinen tyttö keskellä kauhutaloa. Jesse kääntyi katsomaan ja hänen silmänsä suurenivat. Mättäällä makasi valkoiseen kaapuun pukeutunut mies, joka oli kalpea, kuin kuu ja hänellä oli todella pitkät hiukset, jotka muistuttivat jonkinlaista vesiheinää. Hän pyöritteli hiuksia sormensa ympärille ja katseli Jesseä, joka taas oli ihan varma, että hän kuolisi nyt.
”Si-si-si-sinä o-o-o-olet-”
”Se mies, josta kaverisi kertoi kummitustarinoita. Joo, niin olen”, mies vastasi, ”ehkä joskus kannattaisi uskoa siihen, mitä kylillä juorutaan”. Mies nousi ylös ja alkoi kontata lähemmäs Jesseä, suorastaan uiden suossa. Jesse tärisi kauheasti ja yritti mennä kauemmas.
”Ä-älä syö tai hu-hukuta minua… tä-tänään on synttärini ja-”
”Syö? Hukuta? Miksi minä niin tekisin?” mies kysyi. Hän tuli ihan kiinni Jesseen ja Jesse tunsi, miten kylmä hänen ruumiinsa oli ja miten hän haisi ihan suolle, mädäntyneille kasveille ja mudalle. Ja silloin Jesse vasta huomasi kalpealla iholla sammaleen ja mudan alla olevat mustelmat ja jäljet. Olemme suolla… jonne on haudattu hengiltä pahoinpidelty ihminen. Miehen kasvoille nousi suorastaan flirttaileva hymy ja hän kosketti luisevalla kädellään Jessen leukaa, alkaen silittää, ”olet söpö”
”Si-sinä olet kummitus… si-sinä aiot hukuttaa minut koska jäin sinun kirotulle suollesi yöaikaan-”
”Kuinka paljon sinä katsot kauhuleffoja? Tuo on kauhea klisee…” mies pyöräytti silmiään ja kävi istumaan Jessen viereen, ”en syö enkä hukuta sinua. Sinä olet niitä harvoja, jotka jäävät tänne. Etkä lähde karkuun”. Mies vilkaisi Jessen jalkaa, joka oli edelleen jumissa suossa, ”paitsi että et taida päästä muutenkaan karkuun. Hmph… no, joka tapauksessa mukavaa, että jäit seuraksi, söpöläinen”
”Tuota… le-lehtori Reyes sanoi, että ruumiisi löydettiin. Miksi edelleen kummittelet täällä?” Jesse kysyi. Jos kerran tuo kummitus ei halunnut hänelle pahaa, niin ehkä Jesse voisi samalla hieman tutustua aaveeseen.
”Ei minun ruumistani koskaan löydetty. Se haudattiin ihan hiton syvälle. Ne miehet… ne…” mies veti henkeä, ”poliisit vain antoivat olettaa, että ruumis löydettiin ja juttu selvitettiin. Koska ei heitä kiinnostanut. He halusivat vain merkata tapauksen selvitetyksi”
”Tuo on ihan perseestä”, Jesse sanoi ja Hanzo nosti yllättyneenä katseensa, ”tai siis… kyllä minä tiesin aina, että poliisit ovat tässä maassa ihan perseestä, mutta kyllä sinun ruumiisi olisi täältä ennen pitkään löydetty”
”No… sinua ei löydetty ja olet vielä elävä, joten… ei se oikeastaan mikään ihme ole”, mies myönsi. Lopulta hän löi hymyn huulilleen ja ojensi taas luisevaa kättään, ”olen Hanzo”
”Tuota… mi-minä olen Jesse”, Jesse vastasi ja kätteli varovasti miehen kättä. Silloin mies kipusi Jessen syliin, syliin ja painoi häntä hellästi mättäälle. Jesse punastui hieman. Hän olisi voinut valehdella ja väittää monelle, että tämä suolla asuva kummitus oli todella ällöttävä, mutta todellisuudessa hän oli seksikäs. Jopa kaunis kummitus!
”Olet niin kovin nuori vielä, Jesse. Olisi tosi ikävää, jos sinä jäisit tänne suolle jumiin, kuten minäkin”, Hanzo sanoi hieman haikeana, silitellen Jessen leukaa, ”paitsi jos sinusta tulisi minun suloinen poikani. Pitäisitkö siitä? Että huolehtisin sinusta ja antaisit minulle hieman… nautintoa?” Jesse nielaisi, mutta ei voinut peitellä punaa poskillaan. Hanzo naurahti pienesti, ”tiesin sen…” hän nousi kuitenkin pois ja Jesse tunsi pienen pettymyksen rinnassaan. Höh…
”No tuota… ni-niin… Mutta en minä haluaisi sinuakaan tänne suolle yksin jättää”, Jesse sanoi, ”täällä on varmaan aika yksinäistä ja… haluaisit varmaan nähdä vielä veljesi”. Hanzo hiljeni ja katseli vain hiljaa mätästä. Jesse pystyi aistimaan hänestä surullisen tunteen, kaipauksen. Olikohan Genji tullut tänne etsimään veljeään? Vai oliko hän vain unohtanut tämän?
”Kiitos, että ajattelet minua, Jesse”, Hanzo sanoi yllättäen ja loi pienen hymyn huulilleen. Hän vilkaisi Jessen jalkaa, ”autan sinut pois tuosta. Sinua etsitään suon reunoilla tälläkin hetkellä”
”Ni-niinkö?” Jesse kysyi yllättyneenä ja kurotteli katsettaan hieman kauemmas. Leveä hymy nousi hänen huulilleen ja hän nousi jo hieman ylemmäs, valmiina lähtemään pakoon tältä kirotulta suolta. Kuitenkin hänen ajatuksiinsa nousi pieni kaipuu ja hän kääntyi katsomaan Hanzoa, joka katseli haikeana Jesseä. Hanzo tiesi, että Jesse myös jätti hänet, ”vo-voisin tulla uudelleen käymään”, Jesse ehdotti ja hymyili. Hanzo nosti yllättyneenä katseensa ja katsoi nuorukaista.
”Vo-voisitko? Etkö sinä… pelkää minua?” hän kysyi, mutta Jesse vain virnisti ja pudisti päätään.
”Sinulla on pointti; olet hiton hyvännäköinen. Siis kuolleeksi”, hän sanoi ja Hanzo naurahti pienesti. Heidän katseensa kohtasivat jälleen, ”minä lupaan tulla takaisin, Hanzo”. He molemmat hymyilivät pienesti ja Hanzo meni lähemmäs Jesseä, napaten tämän jalasta kiinni kylmillä käsillään ja vetäisten sen irti mudasta saappaineen päivineen.
”Noin! Ole varovaisempi ensi kerralla”, Hanzo pyysi, ”vaikka minulla saattoi olla hieman näppini pelissä, kun jäit siihen jumiin”. Hän virnisti pienesti, johon Jesse vain naurahti.
”Minä tulen takaisin heti, kun kerkeän. Odotathan minua?” Jesse kysyi.
”Odotan… ei minulla ole muutakaan”, Hanzo sanoi ja naurahti hieman surumielisesti. Seuraavaa ei Hanzo todellakaan osannut odottaa; Jesse painoi hellän suukon Hanzon poskelle ja hymyili tälle.
”Näkemisiin, suoasukki”, hän virnisti ja lähti sitten harppomaan pitkin suota, Hanzo katsellen ihmeissään ja osittain lumoutuneena nuorukaisen perään.
”Mmh…” hän mumisi ja hautautui takaisin suon silmään.
Hanzo oli ollut oikeassa; kun Jesse palasi takaisin suon reunamille, siellä oli poliisiauto, jos toinenkin. Hän oli nähnyt etsijöiden taskulamput ja auton valot jo hieman kauempaa, kun oli löytänyt reppunsa. Jesse heilutteli käsiään ja käveli kohti etsijöitä, joiden kanssa myös lehtori Reyes oli. Tämä hämmensi Jesseä suuresti; oliko lehtori Reyes… jäänyt tänne etsimään häntä? Vaikka kello oli varmasti jo yli puolen yön.
”Jesse!” lehtori huudahti ja ryntäsi suon läpi halaamaan poikaa, ”missä hitossa sinä olet ollut?”
”A-anteeksi… saappaani juuttui mutaan ja sain sen vasta äsken irti”, Jesse vastasi ja jotenkin vaistomaisesti halasi miestä takaisin, ”olen pahoillani, taisin lähteä liian kauas. Tässä on turvenäyte”. Jesse kaivoi taskustaan pakastepussin, jossa oli paakku turvetta, mutta Reyes vain heitti sen pois ja rutisti Jesseä kovemmin.
”Hitto, kun säikähdin…” hän mumisi ja Jesse vain naurahti pienesti. Hän vilkaisi lehtorin olan yli ja yllättyi nähdessään kaverinsa – Ashe mukaan lukien. Kun lehtori oli viimein valmis päästämään irti, Jesse käveli heidän luokseen.
”Tuota… hei… mitä te täällä?” hän kysyi.
”No tulimme tietysti etsimään! Onneksi olet kunnossa, Jesse”, Lena sanoi, huokaisten helpotuksesta ja vetäen pojan halaukseen, ”oli varmaan ihan kamalaa olla tuolla pimeällä suolla yksin”. Jesse vilkaisi olkansa ylitse suolle ja oli ihan varma, että yksi kaatuneista puista ja risukasasta sen lähellä oli Hanzo. Hän nimittäin tunnisti sieltä pitkät hiussuortuvat ja osittain hohtavat silmät.
”Nooh… ei se niin kamalaa lopulta ollutkaan”, Jesse vastasi ja naurahti pienesti. Hän irrottautui Lenan otteesta ja sanoi: ”joka tapauksessa minun on nyt mentävä vaihtamaan vaatteita. Pitää myös soittaa äidille”
”Tuletko huomenna juhlimaan synttäreitäsi? Ihan vaan vaikka kahveilla? Amélie lupasi ostaa kakun”, Lena ehdotti, mutta Jesse vain pudisti päätään. Hän riisui vetiset saappaansa ja lähti sukkasillaan kävelemään kohti poliisiautoa.
”Minulla on joogatunti”
Chapter 7: Frankenstein AU
Notes:
McCreen uusi nimi tosiaan tipahti tuossa eilen illalla, mutta kuten sanoin, jatkan tämän ficin loppuun "Jesse McCree" nimellä. Älkää huoliko, on miulla tulossa Cole Cassidy-nimellä yks pieni ficci ja siitä eteenpäin jätetään tuo nimi "Jesse McCree" historiaan ja aloitetaan ihan puhtaalta pöydältä.
Nauttikaa<3
Chapter Text
Tohtori Junkenstein oli tehnyt sen. Hän oli tehnyt sen mahdottoman, mitä ei kenenkään kuulunut tehdä. Mutta kun hän oli tehnyt sen, se oli koko kulmakunnan kuumin puheenaihe. Ja tohtori McCree halusi tehdä saman. Hän oli vielä nuori tutkija, mutta niin oli myös tohtori Junkenstein, joten hänellä oli aivan yhtä hyvät mahdollisuudet elämän luomiseen. Ja kun hän kuuli, miten tohtori Junkenstein oli sen tehnyt, päätti tohtori McCree seurata hänen esimerkkiään. Ensin hän tapasi noidan, joka antoi hänelle sielun. Elämän lähteen. Tämän jälkeen alkoi ruumiin rakentaminen. Se oli hankalampaa, kuin tohtori McCree aluksi oletti, mutta täysikuuhun mennessä oli ruumis valmis. Nyt tästä oli kulunut toinen kuu ja tohtori McCree oli käymässä kylässä ostoksilla. Hän oli harmaahiuksinen mies pyöreissä laseissaan ja tohtorintakissaan. Kyläläiset tunnistivat hänet ja puhuivat hänestä… no, pahaa. Papit kirosivat häntä, pakanat pelkäsivät.
”Älä yritä leikkiä jumalaa, McCree”, varoittivat kylän vanhat akat, mutta tohtori antoi noiden sanojen mennä korvistaan sisään ja tulla ulos. Häntä ei kiinnostanut, häntä ei jaksanut kiinnostaa se, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän vain halusi käydä ostoksilla torilla ja palata sitten takaisin kotiin. Hänen huonoksi onnekseen hän kuitenkin tapasi tohtori Junkensteinin, jolla oli täsmälleen samat suunnitelmat, kuin tohtori McCreellä.
”Kas, kas! Itse tohtori!” Junkenstein sanoi, hieman ilkeään äänensävyyn, ”joko olet saanut oman hirviösi tehtyä? Vai haaveiletko siitä edelleen, kuin tyhmä koulupoika?” McCree vain hymähti ja laittoi omenoita koriinsa.
”Minun työni ei kuulu sinulle. Ei ole koskaan kuulunutkaan”, hän vastasi, ”ja se, onnistunko vaiko en on tasan kiinni minusta itsestäni”
”McCree, sinun on hyväksyttävä tosiasiat”, Junkenstein kihisi ja pyöri, kuin ankerias tohtorin ympärillä. Hän oli laiha ja luiseva, mutta pitkä mies, joka usein tosin viihtyi kumarassa. Hän tärisi, kuin hullu ja päästeli outoja ääniä suustaan, mutta ehkä hullut tiedemiehet todella olivat sellaisia, ”vain yksi ihminen voi tehdä elämää omana elinaikanaan. Niin noita kertoi minulle! Hän ei ikinä antaisi sinulle elämänlähdettä tai sielua”. McCree ei kehdannut paljastaa tohtorille, että hän itseasiassa oli saanut jo sielun noidalta. Hän ei kehdannut kertoa mitään muutakaan… Hän vain hymähti uudelleen ja maksoi omenansa.
”Suokaa anteeksi, tohtori. Minun on nyt mentävä”, hän sanoi ja lähti kävelemään kohti metsää. Tohtori Junkenstein vain nauroi ilkikurisesti hänen peräänsä, mihin McCree ei taaskaan vastannut mitään. Hän käveli ulos kylästä, pohjoiseen päin. Siellä oli vanha kartano, jonka McCree oli ostanut pilkkahintaan. Se oli iso, mutta kaipasi kovasti remonttia. McCree oli remontoinut vain tarvittavat huoneet ja jättänyt julkisivun hoitamatta, sillä hän ei halunnut ylimääräisiä vieraita. Ei varsinkaan nyt… McCree asteli sisälle kartanoonsa ja koputti kolme kertaa puoliksi lahonnutta puupylvästä, ”olen kotona”, hän sanoi ja asteli heti keittiöön. Hän riisui matkalla takkinsa ja asetti korin pöydälle, laittaen ruokatarvikkeet paikoilleen. Hetken McCree seisoi paikallaan ja vilkaisi kattoa, kuullen yläkerrasta epämääräistä liikehdintää. Hänkin oli hereillä… McCree otti pienen antiikkikulhon, joka oli täynnä mustikoita ja lähti yläkertaan. Koko talo oli kovin hiljainen ja vain vaimea tuuli, ja talon narina pitivät ääntä muuten niin hiljaisessa, jotenkin karmivassa mutta myös kotoisassa talossa. McCree oli oppinut rakastamaan omaa, ränsistynyttä kartanoaan. Kun hän joskus asteli istumaan vanhaan nojatuoliinsa viskilasi kädessään ja oli sytyttänyt takkaan tulen, hän olisi voinut kutsua sitä jopa herrasmiehen huvilaksi. Mutta nyt, hän asteli kohti makuuhuonetta varovaisin askelin. Hän avasi isot ovet makuuhuoneeseen ja katseli sänkyä. Se oli iso parisänky, jota peittivät vaaleat, hieman repeytyneet hunnut. McCree asteli varovasti makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän näki hunnun läpi sängyllä istuvan hahmon, joka nosti hieman peloissaan päätään.
”Ku-kuka…?”
”Se olen minä, rakkaani”, McCree vastasi rauhoittavasti. Hän riisui saappaansa ja käveli, jälleen varovaisin askelin, sängyn luokse ja raotti hieman huivia. Sängyllä istui hänen luomuksensa. Hänen hirviönsä. Se, mistä tohtori Junkenstein oli puhunut ja johon kukaan kylässä ei uskonut. Ja hyvä niin… Kun McCree oli luonut hänet, hän ei halunnut hirviöstä itselleen isoa tai pelottavaa. Hän halusi siitä kauniin, hennon ja sellaisen, jota yksinäinen tohtori McCree voisi rakastaa. Ja kun hän oli viimein herättänyt hirviönsä, vain hetki meni ja hän todella rakastui luomukseensa. Hänen hirviönsä oli ommeltu kasaan vanhasta nahasta ja hänellä oli pitkät, tummat silkkihiukset. McCree ei halunnut muistella, mistä hän oli saanut osat… Hän oli pukenut hirviön vanhaan valkoiseen kaapuun ja antanut sille nimen. Hanzo… Hän oli nimennyt hirviönsä pitkän miettimisen jälkeen japanilaisittain. Hän oli nimittäin tutkinut hieman tarkoitusta nimien takana ja nimen loppuosa tarkoitti erityisesti piiloutumista. Sitä McCree halusi, piilottaa hirviönsä. Jotta hänen hirviönsä kuuluisi vain hänelle. He katselivat hetken toisiaan silmiin, Hanzon tummat, mutta kovin elottomalta vaikuttavat silmät tarkastellen McCreetä.
”Kun… he-heräsin aamulla, sinä-”
”Olin poissa”, McCree kuiskasi ja kipusi myös sängylle. Hän piteli kippoaan selkänsä takana ja silitti toisella kädellä hirviönsä keinotekoista poskea, ”olen pahoillani, rakkaani. Nukuit niin sikeästi, en halunnut herättää. Kävin vain torilla. Pelottiko sinua olla yksin?” McCree kysyi ja Hanzo nyökkäsi. Tämä oli ero Junkenstein hurjan, ison ja karmaisevan hirviön välillä; se hirviö voisi tappaa vaikka koko kaupungin, jos hänet laskettaisiin irti kahleista. Mutta Hanzo pelkäsi olla yksin. Hän pelkäsi ihmisiä, koska McCree oli istuttanut häneen pelkoa ihmisiä kohtaan – ihan syystä. Hän ei halunnut Hanzon koskaan poistuvan hänen kartanostaan. Hanzo oli hänen ja vain hänen. McCree otti hymyillen selkänsä takaa pienen kipon, ”toin sinulle herkkuja!” hän sanoi ja Hanzo henkäisi nähdessään kipollisen mustikoita.
”Ki-kiitos, Jesse!” hän sanoi innoissaan ja otti kulhon, alkaen heti popsia mustikoita. Ne olivat ensimmäinen kiinteä ravinto, jota Hanzo oli nauttinut herättyään sinä sateisena ja ukkosen täyttämänä yönä. Ja hän oli rakastunut mustikoihin. McCree oli kerännyt kellariinsa tarpeita talven varalle, jotta Hanzo sai itselleen mustikoita aina, kun halusi. McCree katseli luomustaan hymyillen ja nousi pois sängyltä, raottaen kuitenkin hieman huntua, jotta Hanzo näkisi hänet koko ajan, kun hän käveli ympäri huonetta, sytytellen kynttilöitä, ”tuota… minä olen miettinyt…”
”Niin?” McCree kysyi ja otti lisää kynttilöitä lipaston vetolaatikosta.
”Miksen… mi-miksen minä pääse koskaan käymään ulkona?” Hanzo kysyi ja McCree tunsi haikeuden ja surullisuuden väreet kulkevan selkäänsä pitkin, hänen kasvonsa hieman kalveten. Hän vain naurahti pienesti ja sytytteli lisää kynttilöitä.
”Rakkaani, maailma on paha paikka”, hän sanoi, ”jos sinä lähtisit ulos täältä, ihmiset haluaisivat tappaa sinut. He eivät ymmärrä sitä, miten kaunis olet. He eivät ymmärrä, miten kauniina minä näen sinut. Muistatko, mistä olemme puhuneet?” Hanzo nyökkäsi pienesti ja rentoutui sängyllä.
”E-että vain sinä tiedät, mikä on hyväksi minulle?” Hanzo kysyi ja tällä kertaa McCree nyökkäsi. Hänen sydäntään osittain kalvoi se, että hänen täytyi riistää Hanzon vapaus. Mutta hän tiesi, ettei tohtori Junkenstein olennolle kävisi hyvin. Kyläläiset pelkäsivät häntä ja hirviö oli yksi tapa, jolla hän pystyi uhkailemaan ja saamaan mitä tahtoi. Joten McCree mieluummin piilotti oman rakkaansa, ”mutta… sinä kerroit minulle, että kilpailijasi – tohtori Junkenstein – odottaa edelleen, että luot oman hirviösi… Etkö halua näyttää hänelle, että onnistut?” McCree huokaisi syvään. Oikeassahan Hanzo oli. Tohtori Junkenstein oli hänen kilpailijansa ja lopulta tohtori joko ottaisi selville, että McCree oli luonut hirviön tai sitten hän joutuisi ikuiseen häpeään siitä, ettei koskaan luonut ainuttakaan hirviötä. Mutta McCree oli valmis ottamaan tämän toisen vaihtoehdon. Hän kääntyi katsomaan hymyillen luomustaan ja käveli tämän luokse, takaisin sängylle.
”Koska, rakkaani, minä pidän mieluummin sinut turvassa”, McCree kuiskasi ja kävi makaamaan Hanzon viereen. He kietoutuivat toisiinsa ja McCree upotti kätensä miehen pitkiin hiuksiin, ”sinä olet turvassa täällä… minun luonani”. Hän katseli hetken Hanzoa, jonka katse ei kuitenkaan ollut tohtorissaan. Hän katseli ulos, laskevaa aurinkoa ja hetken hänen tummissa silmissään hohti pieni toivonkipinä. McCree oli hieman epävarma valinnoistaan. Mitä jos Hanzo halusikin vapauden mieluummin, kuin, että hän halusi olla McCreen kanssa ikuisesti hänen kartanossaan? Mitä jos aikaa kuluisi? Mitä jos McCree joku päivä hiipuisi pois? Kuka pitäisi huolta hänen kauniista luomuksestaan? Mitä hänelle tapahtuisi? McCreen ilme muuttui haikeaksi ja hän vain katseli surullisena luomustaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin miehen silmiin nousi pieniä kyyneliä ja Hanzo suorastaan säikähti tätä. Hanzo katseli huolissaan tohtoriaan ja kosketti tämän poskea.
”Minä en lähde minnekään, tohtorini”, hän kuiskasi heti ja hymyili lämmintä hymyään, hänen poskensa ompeleet hieman ratkeilleet. McCree kosketti ompeleita ja siveli niitä hieman karhealla peukalollaan, ”olen tässä ikuisesti… Tämä on turvapaikka, vai mitä?”
”Poskesi pitää ommella kiinni… se meinaa taas revetä”, McCree kuiskasi, mutta Hanzo ei jättänyt keskustelua siihen. Hän painoi suudelman McCreen huulille ja kuiskasi:
”Tämä on turvapaikka… Meidän turvapaikkamme… niin kuin opetit minulle”. McCree huokaisi syvään ja pyyhkäisi pois loputkin syyllisyyden tunteet siitä, että hän käytännössä piti elävää olentoa täällä vankina. Hän vain nyökkäsi ja katseli Hanzoa silmiin, kuiskaten:
”Meidän turvapaikkamme…”
Chapter 8: Kauhuleffa AU
Chapter Text
”Jesse, ei viskiä”, Hanzo sanoi heti tiukasti ja virnisti sekoittaessaan boolia. Jesse näytti hänelle mutrusuuta.
”E-edes yksi lasi-”
”Lupasit, että katsomme kauhuleffan alusta loppuun ja kumpikin on selvinpäin”, Hanzo virnisti, ”et ota pelkoosi nyt mitään rohkaisevaa”. Oli Halloweenilta ja Hanzo ja Jesse olivat ison kaveriporukan sijaan päättäneet viettää iltaa ihan kaksistaan. He olivat edellisenä päivänä selanneet koko Netflixin läpi, kunnes olivat päätyneet katsomaan Annabellen. Se kertoi jostain riivatusta nukesta ja Jesse oli sanonut, että jos Hanzo halusi yhtään sukeltaa mukaan kauhuleffagenreen, hänen täytyisi katsoa ainakin yksi elokuva, missä jokin ihminen tai esine riivataan. Joten kun kello alkoi lähestyä yhdeksää ja viimeisetkin karkki ja keppostelijat olivat käyneet näyttämässä asujaan heidän ovellaan ja saaneet karkkia, päättivät Hanzo ja Jesse viettää loppu Halloweenillan keskenään. He eivät olleet kauhean kiinnostuneita itse pukeutumisesta, joten Hanzo oli pukeutunut vampyyriksi ja Jesse zombiksi – eli molemmat laittoivat hieman verta kasvoihinsa ja tummat vaatteet. Jesse oli aiemmin huomauttanut, että Hanzon peruslookki oli muutenkin tummat vaatteet, johon Hanzo oli vain vastannut virnistyksellä.
”Väitätkö, etten uskalla katsoa selvinpäin? Varmana uskallan enkä laita hetkeäkään silmiä kiinni!” Jesse uhkasi ja kantoi olohuoneeseen sipsikulhon. Hanzo pyöräytti silmiään.
”Muistan edelleen, kun katsoimme Hohdon. Olit silmät kiinni puolet leffasta”, hän vastasi nauraen ja toi myös boolikulhon olohuoneeseen, ”mitäpä jos ryhdistäytyisit, aikuinen mies?” Hanzo virnisti, johon Jesse vastasi myöskin virneellä, napaten miehestä heti otteen, kun hän oli saanut boolikulhon turvallisesti olohuoneen sohvapöydälle.
”Jaahas… minäpä näytän sinulle, miten ryhdistäydytään”, Jesse mumisi virnuillen ja painoin märkiä länttejä ja suudelmia Hanzon kaulaan. Hanzo vain nauroi ja yritti työntää Jesseä pois.
”He-hei, tuo kutittaa!” hän nauroi, mutta antautui lopulta rakkaansa suudelmille, ”sinun on vain hyväksyttävä se tosiasia, Jesse, etten minä säikähdä mitään!” Jesse nosti ihmeissään katseensa ja pudisteli vain päätään huvittuneena.
”Tsot, tsot… Kyllä minä sinut saan säikähtämään”, hän virnisti, ”minulla on sinulle ehdotus; jos saan sinut säikähtämään tänä Halloweeniltana, sinä joudut kävelemään koko huomispäivän anaalitapin kanssa”. Hanzo säpsähti ja tunsi tumman punan poskillaan. Hän ja Jesse välillä kiusasivat toisiaan tällä lailla ja Hanzo oli jo kerran kävellyt anaalitappi perseessään koko päivän. Se oli ollut samaan aikaan kamalaa ja ihanaa.
”Hu-huomenna meidän piti mennä lenkille!” Hanzo valitti, mutta Jesse vain nyökytteli virnistäen.
”Juuri siksi!” hän sanoi. Hanzo huokaisi, mutta nyökkäsi lopulta.
”Entä jos minä voitan? Enkä säikähdä koko iltana?” hän kysyi. Jesse pohti hetken, kunnes hän yhtäkkiä nosti katseensa Hanzon silmiin. Heidän molempien ajatuksiin nousi yksi idea ja Jesse nosti heti kätensä ylös.
”Ei!”
”Kyllä!”
”Ei!”
”Kyllä, se on vähintään yhtä kivulias rangaistus”, Hanzo sanoi virnistäen. Hän meni lähemmäs poikaystäväänsä ja siveli tämän leukaa, ”Bob on edelleen valmis ja käyttökunnossa…”
”Ei Bobia!”
”Ja Bob on hyvin yksinäineeeen…”
”Hanzo, ei!” Jesse pyysi. Bob oli aikamoinen legenda heidän taloudessaan. Hanzo oli käynyt lomamatkalla vanhempiensa luona Japanissa ja oli eksynyt siellä johonkin hyvin epämääräiseen seksikauppaan. Sieltä hän oli löytänyt Bobin. Bob oli maailman paksuin ja maailman pisin dildo, mihin Hanzo oli koskaan törmännyt. Se näytti lohikäärmeen penikseltä, jossa oli suomuja ja piikkejä ja se oli väriltään hohtavan sininen. Hanzo oli epäröimättä ostanut sen vitsinä Jesselle. Myyjän mukaan Bob myös värisi, mutta sitä toimintoa he eivät olleet vielä kokeilleet. He kokeilivat Bobia, kun Hanzo palasi takaisin kotiin, mutta Jesse ei saanut ahdettua edes osaa Bobista sisälleen. He olivat kokeilleet myöhemmin uudelleen, hieman paremmalla onnistumisprosentilla, mutta silti Bob oli iso mies. Turhan iso heille molemmille ja vaikka Hanzo itse nautti oikein paljon Bobin käytöstä, Jesse ei pitänyt Bobista. Hän oli kerran yrittänyt heittää mokomaa lelua pois, mutta Hanzo halusi pitää sen – puolustuksenaan sanoen, ettei Bob mikään halpa lelu ollut, ”sanoit, ettei minun tarvitse enää koskea Bobiin!”
”Hei, anaalitappi on aivan yhtä paha, kuin Bob. Varsinkin lenkillä”, Hanzo virnisti.
”No eikä ole! Sinä otat sisääsi vaikka supermarketin, jos tahdot!” Jesse vinkui, mihin Hanzo vain nauroi, ”no… äh, okei… mutta minä en aikonutkaan hävitä!” molempien miesten huulille ilmestyi leveä virne ja Hanzo meni lähemmäs, näpäyttäen poikaystävänsä nenää.
”Sehän nähdään, cowboy”
Jesse puristi pienesti tyynyä ja Hanzoa sylissään. He istuivat pilkkopimeässä huoneessa ja katselivat televisiosta pyörivää kauhuleffaa. Jesse näytti erittäin pelokkaalta, Hanzo kiinnostuneelta. Yleensä Hanzo pyöräytti silmiään, jos he katselivat tylsää leffaa ja vaikutti uneliaalta, mutta häntä tuntui tämä elokuva erityisesti kiinnostavan. Se oli oikeastaan jo pieni voitto Jesselle, koska jos Hanzo oli keskittynyt elokuvaan, hänen oli helpompi säikähtää. Kuitenkaan säikähdystä ei tullut. Silloinkin kun Jesse huudahti ja rutisti poikaystäväänsä kovemmin, Hanzo vain nauroi. Ei minkäänlaista reaktiota! Jesse murisi pienesti jotain itsekseen ja nosti sitten hellästi Hanzoa pois, laittaen elokuvan tauolle.
”Käyn vessassa”, hän sanoi vain, mihin Hanzo hymähti huvittuneena.
”En tiedä, mitä pelkäät eniten; tätä elokuvaa vai sitä, että tulet pian häviämään”, Hanzo virnisti, mihin Jesse vain heilautti kättään ja käveli vessaan. Miten hän voisi säikäyttää Hanzon? Vaikka elokuva oli vasta puolessa välissä, Jesse tiesi, että vaikka pahin osuus oli vasta edessä, Hanzo tuskin säikähtäisi noin vain. Hänellä täytyi olla parempi strategia, jokin muu, joka säikäyttäisi hänet. Toki Jesse oli yrittänyt välillä tönäistä Hanzoa ja kiljahtaa hänen korvansa vieressä, mutta Hanzo vain vilkaisi häntä huvittuneena, jopa ivallisesti, kysyen: mitä oikein yrität, cowboy? Jessen täytyi yrittää kovemmin… Kun hän tuli vessasta, hän nappasi matkalla ison muovitarantellan eteisen pöydältä. Hän istui takaisin Hanzon viereen ja ujutti tarantellan varovasti Hanzon käsinojalle. He rentoutuivat takaisin elokuvan pariin, kunnes Jesse vilkaisi käsinojalle ja huudahti: ”hämähäkki!” Hanzo vilkaisi käsinojalle ja naurahti.
”Jesse, se on muovitarantella. Olet ihan sokea”, hän sanoi ja heitti tarantellan lattialle huvittuneena. Helvetti… Hanzo oli hetken hiljaa, kunnes hän vilkaisi Jesseä virnistäen, ”sinä yrität säikäyttää minut edelleen! Hyväksy jo tappiosi!”
”En varmana hyväksy! Katsotaan vaan, vielä minä sinut pelästytän!” Jesse vannoi. Hänen piti vain miettiä strategiaansa enemmän. Hanzo ei säikähtänyt perinteisiä hämähäkkejä, selän tai niskan kosketuksia tai muuta. Sen piti olla jotain henkilökohtaisempaa. Jesse kosketti kaulaansa ja tunsi siinä Hanzon antaman sydänkorun, missä luki; sinun ikuisesti. Silloin Jesse keksi! Jos hänelle sattuisi jotain, Hanzo varmana säikähtäisi! Jesse tiesi kyllä, miten paljon hän merkkasi miehelle, koska Hanzo merkkasi Jesselle vielä sitäkin enemmän. Joten Jessen suunnitelma ei voisi mennä huonosti. Hän vilkaisi pöydällä olevaa juustotarjotinta, juustoveistä ja sitten lasiaan, jossa oli punaviiniä, ”täällä alkaa olla viileää… hakisitko hupparini?”
”Sinä yrität taas jotain”, Hanzo virnisti ja nousi ylös. Hän käveli makuuhuoneeseen ja nappasi sängyn päältä Jessen tummansinisen hupparin, astellen takaisin olohuoneeseen. Seuraavaksi hän näki olohuoneessa, miten Jesse piteli veristä rannettaan. Hän oli tahrinut paitansa ja pöydän vereen ja huusi tuskasta.
”Ha-Hanzo… ve-veitsi…” hän yritti sanoa, mutta Hanzo vain heitti hupparin pöydälle, käveli Jessen luokse, nappasi pisaran verta sormeensa ja maistoi.
”Tämä on punaviiniä!” hän nauroi, ”olet ihan toivoton, Jesse McCree!”
”Tuo oli aika kekseliästä!” Jesse puolusti ja laittoi taas elokuvan tauolle, nousten ylös ja hakien taas keittiöstä heille paperia, jolla he siivosivat pöydän sotkun, ”katso nyt, miten hienosti sain rekvisiitan pöydälle vain parissa sekunnissa”
”Aika koskettavaa, että ajattelet asian, mitä säikähdän eniten olevan se, että sinuun sattuu”, Hanzo huomautti hymyillen, kun hän siivosi pöytää. Jesse vain tuhahti.
”N-no minä kuvittelin, että sinä välittäisit minusta edes sen verran!” hän sanoi. Hanzo nosti yllättyneenä katsettaan ja katseli miestä silmiin. Hän laski rätin pöydälle ja kosketti sitten Jessen poskea.
”Rakkaani, en minä säikähdä, jos sinä vedät itseltäsi käden auki. En minä säikähdä sellaista”, hän kuiskasi, ”mutta minä pelkään sitä. Minä pelkään, että sinulle oikeasti tapahtuu jotain” ja pian Jesse tunsi lämpimän suudelman huulillaan. Hänen kiukkunsa laantui ja hän loi myös lempeän hymyn kasvoilleen, ”muista se, Jesse. Et tiedäkään, kuinka paljon sinua rakastan”
”Tiedän minä, koska rakastan sinua aina piirun verran enemmän”, hän kuiskasi hymyillen, mihin Hanzo vain naurahti. He katselivat toisiaan rakastuneina silmiin, ihaillen toistensa amatöörimaista Halloweenmeikkausta ja vain silitellen toistensa selkää ja poskea, ”…pöö!” Jesse yritti vielä, mutta Hanzo vain nauroi.
”Olet hävinnyt tämän, myönnä se jo!” hän vastasi ja jatkoi pöydän siivoamista. Jesse vain pyöräytti silmiään huvittuneena. He painautuivat takaisin toistensa kainaloihin ja syleilyihin sohvalle ja jatkoivat elokuvan katsomista. Loppuelokuvan Jesse ei oikeastaan enää yrittänyt edes säikyttää Hanzoa. Hänellä oli vielä pieni toivo siitä, että Hanzo säikähtäisi jotain elokuvassa, mutta kun lopputekstit alkoivat pyöriä, Jesse tajusi, että hän oli hävinnyt vedon. He siivosivat pöydän ja alkoivat asettua yöpuulle. Hanzo vaikutti kovin uneliaalta ja hän menikin heti iltapesulle, kun oli saanut pöydän siivottua. Jesse seisoskeli keittiössä ja pohti, miten helvetissä hän saisi Bobin sisäänsä niin, ettei mikään paikka hänessä ratkeaisi. Lopulta hän vain vetäisi viinilasinsa tyhjiin, söi vielä pari ylijäämäsipsiä ja käveli sitten vessan ovelle. Hanzo oli juuri laittamassa itselleen rasvaa, ”muru, huom-”
”JESSE!” Hanzo parahti säikähtäen ja hänen rasvapurkkinsa tipahti lavuaariin. He tuijottivat pitkään toisiaan silmiin, Hanzo tasoittaen hengitystään, ”hi-hitto…”
”Sä-säikähditkö sinä?” Jesse kysyi. Hanzo oli pitkään hiljaa, kunnes hän veti suunsa viivasuoraksi ja nappasi vain rasvapurkkinsa lavuaarista, sulkien sen. Jessen huulille ilmestyi leveä, voittajan hymy, ”sinä säikähdit!”
”Joo, okei, ehkä-”
”Säikähdit minua! Vaikka en edes tehnyt mitään pelottavaa!” Jesse riemuitsi, ”kukapa olisi arvannut, että olit niiiin keskittynyt ihonhoitorutiiniisi, että sen keskeyttäminen sai sydämen hyppäämään kurkkuun!”
”Sinä tiedät, miten tärkeää se on minulle!” Hanzo puolustautui, ”sitä paitsi, minä en säikähtänyt leffasta! Ja Halloweenilta on jo ohi!”
”Eiii ole, kello on yksitoista”, Jesse virnisti. Hän käveli miehen eteen, ”hävisit vedon. Huomenna on tappipäivä”. Hanzo pyöräytti silmiään ja huokaisi.
”Okei, okei… myönnän… hävisin… mutta et tuolla tavalla enää säikyttele!” Hanzo varoitti ja heristi sormeaan, ”tai saat joululahjaksi Bob kakkosen! Bobin isoveljen! Kaksi kertaa isomman”. He katsoivat toisiaan pitkään silmiin, kunnes molemmat repesivät nauruun. Jesse kietoi kätensä miehen ympärille ja Hanzo silitteli hänen paljasta rintaansa, virnistäen pienesti, ”…eikä se ollut vitsi”
Seuraavana aamuna, Hanzo seisoi täristen keskellä heidän makuuhuoneettaan, kun hän veti juoksuhousuja jalkaansa. Hän kirosi hiljaa mielessään ja vilkaisi Jesseä, joka ilmestyi raikkaana ja iloisena ovelle, kuin koira valmiina pitkälle lenkille.
”Mitä jos juostaan puolimaratoni?” hän ehdotti virnistäen.
”Ha-haista paska…” Hanzo mutisi ja sai viimein housut jalkaansa, kävellen vaivalloisesti Jessen luokse, ”hitto… nngh! Ko-kostan ensi Halloweenina… vedän sinulta o-oikeasti käden pois juustoveitsellä”. Tähän Jesse vain virnisti ja kun Hanzo käveli hänen ohitseen, mies ei voinut vastustaa kiusausta vaan läpsäisi Hanzon persettä. Hän sai osakseen tuiman ja murhaavan katseen.
”Awh, älä nyt, muru”, Jesse virnisti. Hän meni lähemmäs ja kuiskasi Hanzon korvaan: ”mieti, mitä me voimme tehdä sitten, kun tulemme kotiin…” puna levisi Hanzon korviin asti ja hän vain virnisti takaisin poikaystävälleen.
Chapter 9: Haamu AU
Chapter Text
Lena, Hana, Jamison ja Lúcio viettivät usein aikaa kahdestaan koulun jälkeen. Nytkin eräänä syyspäivänä he kävelivät koulusta kotiin, Lena potkien kiviä kadulla ja katsellen ympärilleen. Oli aika kylmä keli, lehdet olivat alkaneet jo hyvää vauhtia tippua ja lokakuu oli pikavauhtia kääntymässä marraskuuhun ja talven odotus saattoi alkaa. Nelikko oli hyvin tiivis keskenään ja he ajattelivat seuraavana viikonloppuna juhlia Halloweenia. Hana oli alun perin ehdottanut ottovanhemmilleen, että he saisivat viettää Halloweenia heidän luonaan, mutta hänen kaksi isäänsä eivät siihen suostuneet – heillä oli talon maalausurakka kesken! Eivät he voisi päästää sinne nyt ketään, kun maalin täytyi kuivua ja työhuoneeseen ei saanut mennä. Toki Hana oli yrittänyt vakuutella, etteivät he menisi työhuoneeseen, mutta hänen isänsä eivät tähän luottaneet. Niinpä bileet päätettiin pitää Lúcion luona, sillä hänen isänsä lähtisi Halloweenviikonloppuna työmatkoille. Nelikko käveli juuri hautausmaan ohi, kun Hana henkäisi.
”Hei! Jessehän on täällä töissä!” hän huudahti yhtäkkiä. Muut kolme siirsivät katseensa vanhaan hautausmaahan. Sinne ei kuulemma ollut haudattu ketään ainakaan 30 vuoteen, sillä lähemmäs keskustaa oli rakennettu uusi hautausmaa. Tämä paikka jätettäisiin sikseen, kasvamaan umpeen. Nyt vielä noin puolen vuoden ajan sitä hoidettiin, mutta sen jälkeen hautausmaa unohdettaisiin kokonaan – elleivät jotkut omaiset halunneet ehdottomasti tulla käymään ja kunnostaa itse hautapaikkaa, ”hän sai täältä vielä puoleksi vuodeksi töitä ennen sulkemista”
”Cool!” Lena virnisti ja hyppäsi kiviaidan päälle, joka ympäröi hautausmaata. Silloin kuului tiukka huuto:
”Hei! Ei hypitä siinä aidalla!” pienikokoinen vaalea mies kipitti vihaisena harava kädessään heidän luokseen, ”tämä ei ole mikään skeittipuisto, pennut!”
”Tunnetko veljeni Jessen?” Hana kysyi hymyillen, ”hänen pitäisi olla täällä töissä. Haluaisin moikata häntä”. Miehen katse pehmeni hieman, mutta vain hieman. Hän mutisi jotain, kunnes vinkkasi peukalollaan erään tammipuun luokse.
”Hän siistii tuolla hautakiviä…” mies mutisi ja jatkoi sitten matkaa. Hana näkikin tutun ruskeahiuksisen pojan pesemässä erästä hautakiveä ja hän nyökkäsi muille. Nelikko käveli hautausmaan portista sisälle ja he tulivat Jessen luokse.
”Hei, Jesse! Onko ollut kivaa?” Hana kysyi. Jesse oli ollut töissä hautausmaalla noin kuukauden. Hän rahoitti työllä opiskelujaan ja tälläkin hetkellä hän oikeastaan vain kirjoitti lopputyötä päivittäisen opiskelemisen sijaan. Jesse nosti hymyillen katsettaan ja pyyhki hieman hikeä otsaltaan.
”Joo… vaikka onhan tämä aika rankkaa”, hän vastasi, ”mitäs te? Tulitte koulusta?”
”Jep!” Hana sanoi hymyillen. Lena katseli kiinnostuneena ympärilleen ja kosketti sammaleisia, jo aika kuluneita hautoja.
”Tämä on varmaan aika jännä paikka olla töissä…” hän sanoi. Koko hautausmaa oli ison metsän keskellä. Sitä ympäröivät vanhat tammipuut ja autotielle, joka kulki noin 10 metrin päässä hautausmaasta, tuskin edes näki. Kävijöitä ei ollut nimeksikään, ehkä yksi ulkopuolinen heidän lisäkseen. Ja hänkin tuskin oli tervehtimässä ketään sukulaista, vaan otti kuvia järjestelmäkamerallaan, ”tosin ei varmaan näin päivästä… ehkä öisin olisi pelottavampaa”
”No, kohtahan se selviää”, Jesse virnisti ja puristi vedet pois rätistään, ”minulla on yövuoro huomenna”. Koko nelikko kalpeni. Joskus saattoi jopa unohtaa, että he tosiaan olivat vielä aika nuoria ja ainakin Lúcio ihan tosissaan uskoi haamujen olemassaoloon.
”E-en tiennyt, että hautausmaalla on yövuoroja”, Jamison sanoi ja vilkuili ympärilleen, painautuen hieman kumaraan. Jesse vain naurahti tälle.
”Joo, en minäkään… mutta Torbjörnin, pomoni, mukaan jonkun on jäätävä tänne laittamaan varaston ovet lukkoon sekä korjata sammuneet kynttilät pois. Ja yleensä kynttilät sammuvat vasta öisin”, hän vastasi, ”taiiii ehkä hän vain yrittää keksiä minulle töitä. Kun täällä ei niitä hirveästi ole. Mutta jotain on tehtävä kuitenkin työajalla”
”Tuo on ihan huisin jännää, Jesse!” Lena sanoi innoissaan, ”mitä jos kohtaat oikean kummituksen?”
”Tekö uskotte tuohon kummitushölynpölyyn?” Jesse nauroi, ”okei… minä saatan olla töissä sellaisessa maastossa, johon on haudattu kasapäin kuolleita ihmisiä, mutta sitä ne ovat; kuolleita. Joten älkää menettäkö yöunianne minun tähteni”. Hän vilkaisi kelloonsa ja tuntui huokaisevan pienesti helpotuksesta, sanoen; ”itseasiassa työvuoroni loppuu juuri. Taidan tulla samaa matkaa”
Illalla Jesse istui ruokapöydän ääreen Hanan viereen, kun heidän isänsä Gabriel tarjoili heille ruokaa.
”Papi… kummitteleeko… hautausmaalla? Siellä, missä Jesse on töissä?” Hana kysyi. Gabriel nosti ihmeissään katseensa ja naurahti.
”Oletko noin huolissasi isoveljesi hyvinvoinnista?” hän kysyi, jolloin Hana säpsähti ja väitti kivenkovaan:
”E-en! En ole! Mu-mutta… kai sitä saa vähän silti epäillä?”
”Ei haamuja ole olemassa”, vastasi heidän toinen isänsä Jack, joka käveli myös istumaan ruokapöytään keittiöstä, ”toki meidän esi-isämme ovat jossain tuolla toisella puolen, mutta eivät he meitä satuta. Eikö sinusta olisi mieluummin mukava tutustua haamuun, Hana? Ehkä hänellä olisi tärkeää kerrottavaa menneisyydestä”
”Olen iskän kanssa samaa mieltä”, Jesse huomautti ja haukkasi palan leivästään, ”miksi menneisyyden haamut olisivat vihaisia? Ai koska he ovat kuolleita ja asioita jäi kesken? Pyh! Kyllä he ovat niistä asioista jo päässeet yli”. Hana oli kuitenkin edelleen hieman vaisuna. Ei hän tietenkään sitä myöntänyt, mutta totta hitossa häntä pelotti veljensä puolesta. Yövuoro hautausmaalla! Voisiko olla mitään sen kamalampaa? Ja lisäksi oli Halloween… Hana päätti lopulta yrittää unohtaa ajatuksensa Jessen yövuorosta ja alkoi nauttia isänsä tekemään pastasoppaa.
”Onko teillä mitään Halloween-suunnitelmia?” Jack kysyi yllättäen.
”Menemme Lúcion luokse”, Hana vastasi, soppaa hörppien, ”hänen isänsä lähtee viikonlopuksi Rioon, joten meillä on koko talo käytössä”. Hana tiesi kyllä, miten hänen isänsä katsoi häntä samalla tiukasti ja huolissaan, ”ja ei, sinne ei tule muita, kuin minä, Lúcio, Jamison ja Lena. Me emme juo mitään. Katselemme vain kauhuleffaa”
”Minä tulen kuokkimaan!” Jesse lupasi virnistäen, mihin Hana vain vastasi tökkäämällä tätä olkapäällään. Gabe käänsi katseensa vanhempaan sisarukseen.
”Jesse… eikös sinun pitänyt tehdä lopputyötäsi?” hän kysyi, hieman epäilevästi. Jessen hymy hyytyi nopeasti ja hän pyöritteli lusikkaa sopassaan. Totta puhuen, vaikka Jessellä oli vielä rutkasti aikaa, hän ei ollut edes aloittanut lopputyötään. Hän ei ollut keksinyt aihetta ja vaikka oli kuinka monta kertaa yrittänyt vain istua alas ja keksiä, niin mitään ei tullut mieleen. Hänen päässään kumisi tyhjää. Koska Jesse ei vastannut mitään, Gabriel päästä suustaan raskaan huokaisun, joten Jesse vain nopeasti sanoi:
”Minä keksin kyllä aiheen! Keksin sen… Lupaan!”
”Kohta huomaat, että sinulta loppuu aika”, Jack huomautti, ”soita koululle ja pyydä neuvoa tällaisissa tilanteissa”
”Heidän aiheensa ovat ihan tyhmiä!” Jesse valitti, ”tai siis… ne eivät tunnu liittyvän alaani yhtään”. Hän huokaisi myös raskaasti ja hieroi niskaansa. Jesse opiskeli eräänlaista kaupunkisuunnittelua, johon liittyi vahvasti myös puistojen suunnittelu. Kuitenkin Jesse ei vain keksinyt, mistä hän voisi tehdä lopputyönsä. Ajatuksia ei syntynyt, ”kyllä minä keksin sen”, hän vakuutteli kuitenkin.
Seuraavana iltana kello 20 Hana saattoi veljensä hautausmaalle pyörällään. Hän katseli poikaa hieman huolissaan, kun tämä avasi avaimillaan hautausmaan portit. Oli tähtikirkas yö ja kuu loisti upeasti taivaalla, mutta silti epämääräinen sumu peitti maastoa ja näkyvyys oli huono. Vaikka hautausmaa, jossa Jesse työskenteli, oli suht pieni, ei Hana silti nähnyt sen toiselle puolelle.
”O-olethan varovainen?” Hana kysyi, johon Jesse vain naurahti ja nyökkäsi.
”Aja varovasti kotiin. Tulen tuossa kolmen maissa ja voin herättää sinut, jos pelkäät liikaa”, Jesse virnistin. Hän taputti vielä hellästi Hanan päätä, ennen kuin astui hautausmaan portista sisälle. Hana nielaisi pienesti, mutta nousi kuitenkin pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kotiin, vilkuillen aina välillä taakseen. Jesse käveli varaston luokse ja otti sieltä roskasäkin, käyden hautausmaan roskakierroksen ihan aluksi. Tyhjät kynttilät piti viedä pois, samoin puutarhajätteet. Vaikka harvat tulivat tänne enää muistelemaan ketään, niin silti satunnaiset henkilöt toivat kynttilöitä. Yleensä he toivat kynttilöitä nimenomaan kaukaisille sukulaisille, joista he olivat lukeneet ja halusivat nähdä haudan ja hieman kunnioittaa heidän muistoaan. Jesse kierteli ympäri hautausmaata ja keräsi jätesäkkiin kaikki sammuneet ja tyhjät kynttilät, sytyttäen uudestaan ne, jotka olivat sammuneet ja vielä sytyttämiskelpoisia. Pari tuntia kului nopeasti, kun Jesse kävi hautausmaan kaikki haudat läpi, tarkistaen, että ne olivat hyvässä kunnossa sitten aamulla, kun Torbjörn tulisi töihin. Hän ei halunnut tehdä mitään väärin ensimmäisenä yövuoronaan. Tämä hautausmaa oli siitä erikoinen, että kaikki oli haudattu aikajärjestyksessä. Jesse aloitti niistä haudoista, jotka olivat uusimpia eli noin 30 vuotta vanhoja ja eteni sitä pitkin aina vain syvemmälle historiaan. Lopulta hän tuli ihan hautausmaan kulmaan, jossa oli 1890-luvulla kuolleet – hautausmaan viimeiset ja sinne ensimmäiseksi haudatut. Jessellä oli usein tylsää hautausmaalla ja tällaisina hetkinä, kun hän tiesi olevansa yksin, hän halusi hieman pelleillä. Jesse kumarsi haudoille, ”hyvää iltaa, arvon herrat ja rouvat. Saanen auttaa hautojenne putsaamisessa?” hän kysyi ja kumartui alas ottamaan tyhjät kynttilät pois. Hän kosketti yhtä hautaa, ”voi tehän näytätte tänään upealta, herra… herra Hanzo Shimada”, hän luki haudasta ja putsasi hieman sammalta pois.
”Voi kiitos, panostin tähän iltaan”, kuului ääni hänen takanaan. Jesse jähmettyi, kuin patsas ja puristi pienesti hautakiveä. Hän oli ihan varmasti kuullut harhoja, koska ääni oli hieman kaikuvainen. Jesse nousi varovasti ylös ja kääntyi, huomaten tuijottavansa silmiin läpinäkyvää valkoista olentoa. Hän huusi niin kovaa, että se huuto varmasti kaikui korttelien päähän ja pinkaisi sitten juoksuun. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, kun huomasi, ettei tuo valkoinen olento ollut ainut; koko hautausmaa oli herännyt eloon. Se oli täynnä haamuja, jotka juttelivat toisilleen tai kiertelivät vain ympäri hautausmaata.
”Tä-tämän täytyy olla unta…” Jesse kuiskasi, mutta säpsähti kun joku nappasi pussin hänen kädestään. Se ei kuitenkaan ollut haamu vaan itse Torbjörn. Hän keräsi pari kynttilää pussiin.
”Jo oli aikakin, että saat tietää tästä”. Jesse katseli ihmeissään ympärilleen. Miksei mies ollut peloissaan? Vai… tällaistako hän näki joka ilta?
”Tuota… mi-mitä… mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi.
”Tämä on hautausmaa, poika. Ja aina näin Halloweenin aikaan, kuolleilla on tapana nousta ylös Halloweenviikon jokaisena yönä”, Torbjörn vastasi, ”kun itse tulin tänne sinun ikäisenäsi töihin, voin sanoa, että olin aivan yhtä järkyttynyt. Mutta eivät he tee meille mitään. Eivät he voi tehdä”. Jesse katseli kiinnostuneena ympärilleen. Jotkut haamuista huomioivat Jessen ja Torbjörnin läsnäolon, vilkaisten vain heitä tai tervehtien. Jotkut taas vain seisoivat paikoillaan ja tuijottivat järkyttyneen oloisina eteenpäin tai kävelivät. Silloin yksi haamu kiinnitti hänen huomionsa ja se oli juuri tämä, joka oli tervehtinyt häntä.
”Viimein pääsen tapaamaan hänet!” haamu sanoi innoissaan. Torbjörn naurahti ja heitti kynttiläsäkin olalleen.
”Tässä on Hanzo Shimada. Se, jonka haudan luona olet käynyt hölisemässä joka kerta”, hän esitteli haamun. Jesse oli hetken aikaa aivan varma siitä, että joko hän oli aineissa tai sitten Torbjörn oli jonkinlainen haamujen viestinviejä. Joka tapauksessa Jesse oli edelleen niin kovin ymmällään.
”Si-sinä tiesit, että… hölisen sinulle?” hän kysyi, johon Hanzo vain nyökkäsi.
”Tiesin, tiesin! Kuulin ihan joka sanan”, hän sanoi hymyillen. Jesse tarkasteli hetken haamua, kunnes hän huomasi tällä valkoiset sairaalavaatteet. Erikoista… Hanzo nappasi Jessen kädestä kiinni, Jesse hieman yllättyen, ettei haamun käsi vain mennyt hänen kätensä läpi, ”tule, esittelen sinulle hautani”. Jesse oli aluksi laittamassa vastaan, mutta Torbjörnin katse sanoi: mene siitä, ennen kuin hän tulee surulliseksi. Jesse hyväksyi kohtalonsa ja lähti haamun kanssa takaisin tämän haudan luokse.
”Tuota… minä en oikeasti tiennyt, että sinä olet… tuota… tuossa haudassa kuulemassa joka sanan”, hän sanoi, mihin Hanzo vain naurahti.
”Olit välillä aika hurmaava”, hän vastasi. Hanzo istui oman hautakivensä päälle ja Jesse kumartui alas lukemaan tekstin:
Hanzo Shimada
Armahdus suokoot niille, jotka ovat ikuisesti sairaita
16.9.1856-3.10.1891
Jesse tuijotti tekstiä hieman ihmeissään. Hän ei aiemmin ollut kiinnittänyt kauheasti huomiota saattoteksteihin, koska niissä aina luki jotain hevonkukkua, jossa pitkälti vain kiitettiin luojaa ja kirottiin saatanaa. Mutta tämä teksti kertoi hieman enemmän. Ja varsinkin nyt, kun Jesse näki sairaalavaatteet Hanzolla, hänen oli tiedettävä lisää.
”Hei kuule… anteeksi, kun kysyn, mutta… mihin sinä… oikein kuolit?” Jesse kysyi. Hanzo oli pitkään hiljaa ja katseli hautakiveään.
”Minä asuin alun perin Japanissa… mutta muutin isän bisnesasioiden takia tänne Yhdysvaltoihin. Ja… täällä minulle tuli ihan kauhea sairaus”, Hanzo sanoi surkeana, ”joten minut piti sulkea hoitolaitokseen. Tiedätkö sen vanhan hylätyn sairaalan tässä lähellä? Minä olen sieltä…” Jesse kyllä tunsi sairaalan. Teinit menivät sinne esittämään saatananpalvojia ja jotkut menivät sinne ihan vaan pelkistä kikseistä. Jesse myös tiesi, että moni sairaalan asukas oli haudattu tänne.
”Sehän oli mielisairaala”, hän huomautti, johon Hanzo nyökkäsi.
”Minulle yritettiin tehdä lobotomiaa, mutta se epäonnistui aika karusti…” Hanzo vastasi ja osoitti pientä kaljua kohtaa päässään. Hänellä oli muuten pitkät, lainehtivat tummat hiukset, mutta yhdestä kohtaa puuttui selkeästi hiuksia. Siinä oli pieni arpi, ”kuolin leikkauspöydälle”
”Aika paha kohtalo…” Jesse myönsi ja kävi itsekin istumaan maahan, ”mitä sinä sitten sairastit? Jotain… skitsofreniaa?” tähän Hanzo vain pudisti päätään.
”Homoutta”, hän vastasi vain ja vilkaisi Jesseä. Heidän katseensa kohtasivat siinä hetkessä. Jesse koki kauheaa pistoa sydämessään. Noin nuorena, vähän päälle kolmikymppisenä, Hanzo oli kuollut epäonnistuneessa lobotomialeikkauksessa, joka tehtiin hänelle ihan vain siksi, että hän halusi rakastaa. Jesse oli biseksuaali, joten hän ymmärsi hyvin. Olihan hänelläkin ollut lukioaikoina poikaystävä! Jesse kosketti varovasti Hanzon läpinäkyvää kättä ja sanoi:
”Hanzo… minäkin pidän samasta sukupuolesta. Olen jopa seurustellut saman sukupuolen kanssa. Nykymaailmassa homous ei ole sairaus. Se ei ole ollut pitkään aikaan sairaus. Se on vain yksi rakkauden muoto. Esimerkiksi minulla on kaksi miestä isinä, jotka rakastavat toisiaan hyvin paljon”. Hanzo räpytteli silmiään ja tuijotti ihmeissään Jesseä.
”Ni-niinkö?” hän kysyi, ”e-että… minä en olekaan… sairas?” Jesse pudisti hymyillen päätään.
”Et ole… olet ihan yhtä terve, kuin kuka tahansa. Sinä synnyit vain… väärään aikaan”, hän sanoi, hieman haikeana. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan ikävää Hanzosta. Hän vain hymyili innoissaan ja nousi ylös.
”En olekaan sairas! E-en ole sairas!” hän sanoi innoissaan ja alkoi suorastaan tanssia hautansa päällä.
”E-eikö sinua haittaa, että… et saanut koskaan kokea oikeaa rakkautta, kun olit elossa?” Jesse kysyi. Tähän Hanzo vain naurahti ja kosketti kylmällä kädellään Jessen poskea. Jesse tunsi kylmät väreet kulkevan selkäänsä pitkin.
”Mikä minua muka estää kokemasta oikeaa rakkautta näin rajan toisella puolen?” Hanzo kysyi hymyillen ja iski pienesti silmää. Jesse tuijotti pitkään haamumiestä, kunnes tunsi punan kohoavan poskilleen. Flirttailiko haamu hänen kanssaan? No, mitä tahansa Hanzo tekikään, se oli Jessestä kuumaa ja hän oli erittäin kiinnostunut, ”haluaisitko tulla taas huomenillalla tänne? Vähän niin kuin… treffeille?”
”Treffeille?” Jesse kysyi. Hän oli pitkään hiljaa, kunnes hymyili hieman ja nyökkäsi, ”oikein mielelläni. En olekaan ennen ollut haamun kanssa treffeillä”, hän vastasi virnistäen.
”Enkä minä ole ennen ollut treffeillä miehen kanssa”, Hanzo naurahti, ”voisimme hieman… tutkia hautausmaata yhdessä. Olen miettinyt, että jos tämä olisikin puisto, minkälainen puisto tästä tulisi. Minulla on aika hyviä suunnitelmia jo päässäni”. Jesse oli pitkään hiljaa ja tuijotti vain Hanzoa. Hän käänsi kuitenkin katseensa nopeasti hautausmaahan ja katseli sitä pitkään. Niin tosiaan! Puisto metsän keskellä… aika lähellä kaupunkia, mutta silti jonkinlainen virkistysalue hieman erillään vilkkaasta kadusta.
”Kuule, Hanzo… minä en malta odottaa, että saat kertoa minulle enemmän”, hän vastasi.
Seuraavana aamuna Hana heräsi ihmeissään ylös, hieman paniikissa. Jesse ei ollut herättänyt häntä, vaikka oli luvannut! Hana nousi peloissaan ylös ja kompuroi alakertaan, nähden vain veljensä istumassa keittiönpöydän ääressä, paperit ja oppikirjat levittäytyen pöydälle.
”Tu-tuota… huomenta?” Hana kysyi ihmeissään. Jesse nosti katseensa ja katsoi yllättyneenä Hanaa, hymyillen tälle.
”Ai huomenta! Anteeksi, etten herättänyt. Nukuit niin sikeästi yöllä, kun palasin”, hän vastasi virnistäen ja upposi takaisin paperiensa kimppuun. Hana puristi pikkuisen käsiään nyrkkiin ja juoksi pöydän luokse, katsellen ihmeissään papereita. Hän ei tunnistanut pohjapiirustuksista mitään, mutta kuvissa hän huomasi hautausmaan. Mitä ihmettä?
”Joten! Näitkö sinä haamuja?” hän kysyi. Jesse nosti taas varovasti katsettaan ja mutisi pienesti:
”Ehkä…”
”Ehkä?”
”Ehkä”, Jesse vain vastasi. Hän loi taas virneen huulilleen. Hana mutisi jotain ja otti sitten yhden kuvan hautausmaasta käsiinsä.
”Olet aika innoissasi… jotain taisi tapahtua viime yönä töissä”, hän sanoi epäillen, johon Jesse vai naurahti.
”Keksin lopputyöni aiheen. Miltä väärinkohdellut lobotomiapotilaat 1800-luvulla kuulostaa?”
Chapter 10: Kirottu sirkus AU
Chapter Text
”Sinä lupasit, että viet minut!” Hana vinkui ja töni Jesseä eteenpäin tiellä. Oli syysiltapäivä, kun Jesse joutui jälleen kerran tekemään jotain, mitä hän ei olisi halunnut. Overwatchissa oli vapaapäivä ja Hana halusi viettää sen laadukkaasti eli menemällä sirkukseen. Vaikka Hana oli jo 19-vuotias, oli Winston päättänyt, ettei tyttö saisi lähteä yksin, vaan hänen piti ottaa joku mukaansa. Ja koska Jessellä sattui olemaan samana päivänä vapaapäivä, oli tämä lupautunut lähtemään tytön kanssa sirkukseen. Kuitenkin tiellä, joka vei hiekkakentälle, johon sirkus oli pystytetty, alkoi Jesse epäillä.
”Mikset voi mennä yksin? Menen lähibaariin istumaan siksi aikaa…” hän sanoi, mutta Hana työnsi cowboyta eteenpäin.
”Jos Winston saa tietää, hän vie taas koneeni!” Hana vinkui, ”kiltti, tule nyt mukaan. Ei se voi olla niin kamalaa!” Jesse pyöräytti silmiään. Hän ei kehdannut mainita, että hän oli kyllä nuorena käynyt sirkuksessa. Hitto, Texasissa niitä oli lähes joka viikonloppu. Kun viikon maatilatyöt oli tehty, antoi Jessen äiti pienelle pojalle hieman taskurahaa, jotta tämä sai lipun sirkukseen. Ja Jesse kävi siellä joka perjantai-ilta, saaden ylijäämärahalla aina myös hieman popcornia tai hattaraa. Kuitenkin se oli muuttunut, kun Lumotun lohikäärmeen sirkus oli tullut kylään. Jesse ei kauheasti muistanut sirkuksesta, mutta hän muisti sen, miten ahdistava se oli ollut. Tuota samaista sirkusta ei kuulemma nähty uudelleen Jessen kotikylässä, mutta Jesse ei silti sen jälkeen ollut astunut jalallakaan sirkukseen.
”Okeiii… mutta olet minulle velkaa”, Jesse varoitti. He saapuivat sirkuksen porteille ja Jesse selässä kulki pienet väreet, kun hän huomasi, että teltta oli väriltään hieman vihreä ja sininen, ”niin mikä sirkus tämä olikaan? Lännen tähtisirkus?”
”Eiiip… Lumotun lohikäärmeen sirkus. Niin ainakin esitteessä luki”, Hana sanoi hymyillen. Silloin Jesse tunsi kalpenevansa ja tuijotti silmät suurena tyttöä. Hän peruutti hieman pois portilta.
”Okei, ei. Ei, ei, ei. Sinä saat mennä yksin”, hän sanoi.
”Täh?! Sinä lupasit, Jesse!” Hana huusi ja juoksi tämän luokse, vetäen tätä mukaansa, ”vai pelkäätkö sinä?” tämä virnisti. Jesse ei kehdannut myöntää lapsellista sirkuskammoaan, joten… no, jos hän halusi yhtään pitää kunniaansa, hänen pitäisi lähteä Hanan mukaan. Niinpä hän lopulta huokaisi ja lähti Hanan perässä sisälle sirkuksen porteista. Sama tuttu popcornin ja hattaran haju leijaili hänen nenäänsä, tuoden mukanaan jos minkälaisia muistoja. Jesse veti henkeä ja katseli ympärilleen, yrittäen muistaa omia kokemuksiaan sirkuksessa. Miksi hän oli pelännyt sitä niin paljon? Mikä siinä oli ollut niin kamalaa? Tämä vaikutti aivan tavalliselta sirkukselta. Silloin hän kuuli posetiivarin soittavan lähistöllä jotain surullisen kuuloista melodiaa, ”tule, Jesse. Mennään lähemmäs”, Hana pyysi ja juoksi posetiivarin luokse. Jesse käveli varovasti lähemmäs, hänen askeleensa tuntuen tahmaisilta. Kun he saapuivat huppupäisen posetiivarin luokse, tämä nosti katseensa ja kalpeni huomatessaan Jessen. Hänen siniset silmänsä hohtivat ja kuusi hopeahelmeä, jotka oli jotenkin mystisesti kiinnitetty hänen otsaansa, häikäisivät valoa myös.
”Sinä!” mies sanoi, ”o-olet palannut…”
”Mitäää? Jesse, oletko käynyt täällä aiemmin?” Hana kysyi. Hän alkoi kikattaa ja tökkäsi Jesseä, mutta Jesse ei ollut huumorituulella. Hän oli järkyttynyt miehen sanoista lähes yhtä paljon, kuin mitä mies oli järkyttynyt Jessen olemassaolosta. Miten mies olisi millään voinut muistaa Jessen? Ellei hän sitten… tehnyt jotain. Jesse oli ollut vasta seitsemän tai kahdeksan, kun hän oli käynyt tässä sirkuksessa. Miten mies voisi muistaa hänet yli 20 vuoden jälkeen? Ja miten mies näytti niin nuorelta?
”Tu-tuota…” Jesse yritti, mutta mies tarrasin hänen ranteestaan kiinni kylmällä ja kohmealla kädellä ja sanoi tiukasti:
”Häivy! Lähde! Vielä kun voit…” Hana kuitenkin veti Jessen kauemmas miehestä, joka katsoi anellen ja epätoivoisena heidän peräänsä. Jesse olisi halunnut jäädä kyselemään lisää, mutta Hanalla tuntui olevan kova kiire.
”Tosi outoa. Heille ei selkeästi kelpaa samat asiakkaat”, Hana nauroi. He menivät ostamaan liput, vaikka Jesse edelleen pari kertaa ehdotti, että hän jättäisi varmuuden vuoksi sirkuksen väliin. Kuitenkin Hana sai hänet jälleen puhuttua ympäri ja toisaalta taas myös Jessen kiinnostus sirkusta kohtaan kasvoi. Miksi sirkuksen väki muisti hänet? Ja miten se oli edes mahdollista? Mitä silloin 20 vuotta sitten oli tapahtunut? He astuivat sisälle pimeään ja kolkkoon telttaan ja menivät istumaan paikoilleen. Heti, kun he istuivat alas, esitys alkoi, ”oho! Ihan kuin olisimme tulleet juuri ajallaan!” Hana naurahti. Jesse ei kehdannut sanoa mitään, hän vain siirsi katseensa esitykseen. Se oli aika perinteinen sirkusesitys, ei mitään erikoista. Ihmiset nauroivat pelleille, akrobaatit tekivät huimia esityksiä. Mutta aina välillä sirkuksen tirehtööri tuli lavalle ison silinterihattunsa kera. Hän esitteli nopsasti esiintyjät ja kehui välillä, miten hyviä katsojat olivat olleet, kun olivat tulleet kunnioittamaan suurta Lohikäärmekuningasta. Jessestä tämä oli aika outoa, mutta kai se kuului juoneen. Hän välillä saattoi kumartua alas ja kysyä Hanalta:
”Kukahan se Lohikäärmekuningas on?” mutta Hana oli vastannut, aika erikoisesti:
”Älä häiritse hänen korkeutensa esitystä”. Jesse osasi ainakin päätellä sen, ettei tirehtööri ollut Lohikäärmekuningas. Hän vaikutti enemmänkin tämän juoksupojalta. Muuten tämä juoni kuninkaasta olisi ihan okei, mutta mitä lähemmäs loppua esitys meni, sitä sekopäisemmäksi kaikki muuttui. Alussa koko sirkus ja sen katsojat pakotettiin nousemaan ylös ja toistamaan jotain japaninkielistä lausetta ja kumartamaan lohikäärmepatsasta, joka tuotiin näyttämölle. Ja kukaan ei tuntunut sanovan vastaan tälle tai ihmettelevän. Kaikki olivat upeassa transsissa, paitsi Jesse. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut keskelle huonoa pilaa ja pohtikin, että oliko Overwatchin porukka vain tehnyt massiivisen vitsin Jesselle Halloweenin kunniaksi. Tämä vitsi alkoi mennä hieman yli… Lopulta tirehtööri päästi kaikki istumaan takaisin ja sanoi:
”Nyt seuraa koko esityksemme kohokohta! Te saatte nähdä, miten uhraamme todellisen lahjan lohikäärmejumalille! Katsokaa, kun tämä pakanalapsi paloitellaan ja silvotaan jumalille!” pian lavalle työnnettiin häkki, jossa Jesse näki pienen japanilaispojan. Hän itki ja kutsui äidinkielellään vanhempiaan. Jessestä tämä alkoi mennä vähän yli… Tirehtööri nauroi ja niin nauroivat myös katsojat. Jessestä tässä ei ollut mitään hauskaa eikä varsinkaan, kun tirehtööri otti ison katanan ja työnsi sen häkin kaltereiden läpi, miekka lävistäen pojan. Poika huusi tuskasta ja Jesse oli saanut tarpeekseen.
”Pudota katanasi!” Jesse huusi ja nappasi revolverin taskustaan. Hänellä oli mukanaan aina varmuuden vuoksi pienempi revolveri, olihan hän Overwatchin agentti. Hän käveli varovasti pois katsomosta, tirehtöörin ja pojan katsoessa häntä ihmeissään. Katsomo oli kuitenkin hiljainen, he tuijottivat vain poikaa, eivät Jesseä – Hanakaan ei sanonut sanaakaan, ”yleisen turvallisuuden vuoksi vaadin, että tälle sirkukselle tehdään mittava selvitys”. Poika häkissä katseli Jesseä pitkään, kunnes hänen kasvoilleen nousi hymy. Jesse järkyttyi, kun yhtäkkiä häkki ja poika vain katosivat sinisen savun peittelemänä ja lavalle asteli upeassa kaavussa ja jalokivikoruissa mies, joka… näytti turhan tutulle. Hänellä oli kauniit tummat hiukset, hän oli pukeutunut, kuin kuningas ja hän katseli Jesseä viekas, mutta onnellinen hymy huulillaan, ”o-oletko sinä…?”
”Lohikäärmekuningas? Ehkäpä… ja sinä… olet Jesse McCree”, mies sanoi kiinnostuneena. Hän napsautti sormiaan ja ihan tahtomattaan, Jesse käveli näyttämölle miehen luokse, ”siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävit täällä… Aika paljon on tapahtunut”
”Olen pahoillani, mutta minä en muista mitään viime kerrasta. Muuta, kuin sen, että pelkäsin tätä paikkaa”, Jesse vastasi, mihin mies pudisteli päätään.
”Et sinä tätä paikkaa pelännyt. Sinä rakastit tätä paikkaa, mutta pelkäsit sen omistajia”
Oli lämmin alkusyksyn päivä. Syyskuun alkua. Kuuma kesä oli takana ja sen rippeitä pystyi edelleen näkemään ilmassa. Vuosi 2046. Omnic kriisi oli vasta vuosi sitten alkanut ja sen jäljet näkyivät osittain Texasissa. Kylän miehiä oli lähtenyt rintamalle, mutta Jesse ei välittänyt siitä. Nyt oli vuoro iloita ja pitää hauskaa. Unohtaa maailmalla jylläävä sota. Hän juoksi porttien läpi, kävi ostamassa hattaraa, myöhemmin popcornia. Hän juoksi myös posetiivarin ohitse, pysähtyen siihen ja katsoen kultaisiin vaatteisiin pukeutunutta nepalilaismiestä.
”Tule lähemmäs… kuuntele melodiaa”, hän kuiskasi hymyillen ja Jesse painoi kiinnostuneet katseensa lähemmäs soitinta. Melodia oli mystinen, mutta kaunis. Jessellä oli vielä muutama sentti taskunsa pohjalla, jotka hän antoi lempeästi hymyilevälle posetiivarille. Tämän jälkeen hän suuntasi telttaan, valmiina esitykseen. Esitykseen, joka räjäyttäisi hänen aivonsa. Ja niin se myös teki. Jesse oli haltioitunut! Hän oli niin onnellinen, että hänen vanhempansa olivat päästäneet hänet yksin sirkukseen, sillä tämä oli kokemus, jonka Jesse halusi tuntea yksin eikä välittää, mitä hänen ympärillään tapahtui tai kenen kanssa hän oli. Koko sirkus oli oikea menestys. Ihmiset rakastivat yli kaiken esitystä ja jokaisen esityksen jälkeen sai esiintyjä aivan hurjat aplodit. Jesse oli ihan äimistynyt ja lumoutunut sirkuksesta. Viimeisenä lavalle käveli virnistelevä tirehtööri.
”Nyt seuraa koko esityksemme kohokohta! Te saatte nähdä, miten uhraamme todellisen lahjan lohikäärmejumalille! Katsokaa, kun tämä pakanalapsi paloitellaan ja silvotaan jumalille!” pian lavalle työnnettiin häkki, jossa Jesse näki pienen japanilaispojan. Hän itki ja kutsui äidinkielellään vanhempiaan. Jesse koki kamalan piston sydämessään ja näki, miten tirehtööri kohotti miekkaansa.
”Eih!” Jesse huudahti ja kipitti äkkiä lavalle. Hän käveli häkin luokse ja katsoi siellä ollutta pientä poikaa. Hänellä oli paljon arpia, rupia ja haavoja. Mitä hänelle oli oikein tehty? Jesse nosti vihaisena katseensa tirehtööriin.
”Poika, mene kauemmas. Se on vain temppu. Hän on vain pieni lapsi”, tirehtööri sanoi, ”menehän nyt siitä… On vaarallista avata hänen häkkinsä lukko”. Jesse katsoi pitkään tirehtööriä ja nappasi tältä miekan, iskien sen vasten lukkoa ja avaten häkin. Poika katsoi Jesseä peloissaan silmiin. Hänen tummanruskeat silmänsä täyttyivät lopulta lämmöstä, ja poika astui varovasti ulos häkistä, hymyillen Jesselle. Kuitenkin hänen silmänsä täyttyivät pian vihasta ja hänen paljaalla vartalollaan alkoi näkyä merkkejä suomuista. Poika alkoi huutaa ja pian koko sirkus täyttyi sinisestä savusta. Ihmiset huusivat ja lähtivät juoksemaan paniikissa ulos. Kuitenkin savu sitoi heidät penkkeihinsä. Myös sirkuksen henkilökunta yritti paeta vihaista poikaa, mutta tämä oli jo saanut yliotteen kaikista teltan sisällä olevista. Poika katseli kuitenkin Jesseä lempeällä katseella.
”Mishiranu hito, anata wa watashi o kaihō shimashita. Dakara watashi mo anata o dasa semasu”, poika sanoi japaniksi, mitä Jesse ei tietenkään ymmärtänyt. Poika kuitenkin avasi voimillaan teltan pääovea, josta loisti upea kuunvalo. Jesse ei tiennyt, mitä poika oikein halusi, mutta hän päätti ottaa tilaisuudesta vaarin ja juoksi nopeasti ulos sirkuksesta. Kohti valoa, kohti elämää, pois kirotusta sirkuksesta…
Jesse säpsähti hereille ja katseli pimeää sirkusta, jonka keskellä hän edelleen oli, Lohikäärmekuninkaan kanssa. Silloin vasta Jesse ymmärsi kaiken.
”Seuraavaksi… he-heräsin läheiseltä pellolta ja… hi-hitto… mieleeni jäi vain… vain piinaava pelko”, hän sanoi. Jesse katseli pitkään miestä edessään. Hän oli se poika, jonka Jesse oli päästänyt yli 20 vuotta sitten vapaaksi. Hänellä oli jonkinlaisia voimia, ”mi-mikä sinä olet?”
”Lohikäärmedemoni… Vangittuna ruumiin muotoon. Miehet Japanissa kutsuivat ja vangitsivat minut pieneen lapseen”, mies kertoi, ”ja minusta tuli heidän ivallisen sirkuksensa vetonaula. Mutta sinä, Jesse McCree…” mies nosti kättään ja kosketti kylmillä sormillaan Jessen poskea, ”…päästit minut vapaaksi. Ja olen siitä iäti kiitollinen. Mutta toivoin myös, ettet voisi jäädä tänne”
”Kuka sinä oikein olet sitten?” Jesse kysyi ja katseli miestä päästä varpaisiin.
”Nimeni on Hanzo, Hanzo Shimada. Ehkäpä joissakin länsimaisissa kirjoissa minut mainitaan. Olen aika tunnettu demoni”, mies virnisteli omahyväisesti, ”toivoin kuitenkin, ettet palaisi. Katso nyt…” Hanzo osoitti katsojia, ”minun on taas vangittava heidät… sinun olemuksesi saa minut tekemään hirmutekoja, vaikka tosiasiassa haluan vain läksyttää näitä kamalia ihmisiä, jotka vangitsivat minut, kuin eläimen”. Jesse katseli ympärilleen ja näki, miten kaikki sirkuksen henkilökunnan jäsenet vain tuijottivat heitä transsissa. Silloin Jesse kuitenkin säpsähti ja katsoi katsomoon.
”Hana!” hän sanoi ja juoksi katsomon reunalle, ”e-et voi vangita Hanaa! E-etkä näitä muitakaan ihmisiä! He eivät ole tehneet mitään pahaa”
”Sinun ei olisi pitänyt palata, Jesse McCree. Siksi istutin sinuun pelon”, Hanzo sanoi viileästi, ”olit hölmö, kun palasit. Minun kaipuuni sankariani kohtaan on liian suuri, joten minun on ruokittava sitä sieluilla”. Jesse pohti pitkään Hanzon sanoja. Hänen kaipuunsa… sankariaan kohtaan? Oliko Jesse ollut… hänen sankarinsa? McCree oli joutunut monta kertaa uhraamaan omaa elämäänsä. Hän oli monta kertaa joutunut hyväksymään kohtalonsa ja antautua häntä suuremmille voimille. Ja jotenkin hän oli aina selvinnyt niistä tilanteista. Overwatch tulisi etsimään häntä…
”Jo-jos minä jään tänne… kanssasi… sinun ei tarvitse enää ruokkia itseäsi sieluilla, eikö niin?” Jesse kysyi. Hanzon ilme kirkastui, kuin päivänpaiste ja hän käveli kiinnostuneena Jessen luokse, hyväillen tämän olkapäätä.
”Niinkö, sankarini? Jäisitkö tänne? Olisitko kuninkaasi palvelija?” hän kysyi. Jesse veti henkeä ja vilkaisi Hanaa. Hän oli vasta 19-vuotias. Hänellä oli koko elämä edessä. Jessellä taas… tuntui olevan menneisyyden asioita hoidettavana tämän demonin kanssa. Lopulta Jesse nyökkäsi.
”Minä en ymmärrä tosin sitä, että pelastin sinut. Mikset vain… anna tälle kaikelle rauhaa?” hän kysyi.
”Rauhaa? Voi, rauhaa ei tule vielä hetkeen, Jesse McCree”, Hanzo sanoi. Hän käveli yhden työntekijän luokse ja nappasi tämän kauluksista kiinni vihaisena, ”he saavat kärsiä… he saavat kärsiä kaikki ne vuodet, joista minä kärsin! Mutta Jesse…” Hanzo lipui takaisin cowboyn luokse ja silitti tämän leukaa, ”sinusta minä pidän huolen. Omasta prinssistäni… lupaan sen”
Vuoden päästä
Oli myöhäinen ilta, kun Jamison, Hana ja Lúcio kävelivät sisälle Lumotun lohikäärmeen sirkukseen. Hana katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hän olisi voinut vannoa, että oli joskus käynyt tässä sirkuksessa. Olihan hän todella kiinnostunut sirkuksista ja otti aina tilaisuudesta vaarin, kun sirkus saapui kaupunkiin.
”Et siis ole koskaan käynyt tässä sirkuksessa? Tosi outoa, hei”, Lúcio sanoi ja osti parit popparilaatikot. Hana kuitenkin vain pudisti päätään ja katseli mystisessä tunnelmassa olevaa sirkusta. Vaikka oli ollut kuuma syyspäivä, tunnelma oli kolkko. Jotenkin… viileä.
”Mutta miksi… tämä paikka tuntuu näin tutulta?” Hana kysyi hiljaa. Hän kosketti pienesti rintaansa, ”ja miksi… miksi minusta tuntuu, että olisin käynyt täällä jonkun kanssa?”
”Ehkä sen kadonneen isoveljesi!” Jamison ehdotti.
”Niin! Sinullahan oli se isoveli… mutta jostain syystä kaikki vain unohtivat hänet…” Lúcio sanoi. Hän huokaisi hieman surullisena ja siirsi katseensa isoon koristeltuun vaunuun, ”miten te voitte vain… unohtaa jonkun?” Lúcio ei tiennyt, että juuri tuon koristellun ison vaunun sisällä oli juuri se henkilö, jota he etsivät. Jesse McCree makasi pehmeällä sängyllä, silitellen rakkaan lohikäärmekuninkaansa hiuksia.
”Sinun pitäisi mennä… esitys alkaa kohta…” Jesse mumisi ja painoi vielä yhden hellän suudelman rakkaansa hiuksiin, ennen kuin hän alkoi kaivaa yöpöydän laatikosta lisää koruja Hanzon kalpealle kaulalle.
Chapter 11: Saksikäsi Edward AU
Chapter Text
Joulu oli juuri päättynyt ja koko jouluviikon Shimada-linna oli ollut hiljainen. Siellä oli hiljennytty joulun viettoon. Yleensä Japanissa ei ollut tapana juhlia joulua samalla tavalla, kuin länsimaissa, mutta klaanin vanhimmat olivat tuoneet sen perinteen Amerikasta. Amerikasta, jota he niin kovasti rakastivat. Joka tapauksessa koko jouluviikon pikkuiset Shimada-klaanin lapset olivat leikkineet uusilla leluillaan ja syöneet herkkuja. Ja tämä päivä ei ollut poikkeus. Lapsikatraan nuorin, pikkuinen Namika Shimada, oli viimeinen lapsikatraasta, joka kävi nukkumaan. Hän mieluummin valvoi yöt ja leikki uusilla leluillaan. Nytkin hän istui olohuoneessa leikkimässä joulukuusen valojen loisteessa. Hämärä huone oli tunnelmallinen leikkejä varten. Hän kuitenkin säpsähti kuullessaan askelia takanaan ja käännähti, kunnes lopulta naurahti.
”Hanzo-setä! E-ei saa säikytellä!” Namika kikatti ja katseli vaaleahiuksista vanhaa miestä ovella. Hanzo ei käytännössä ollut hänen setänsä vaan isosetänsä.
”Sinun pitäisi olla jo nukkumassa. Kello on jo yli puolenyön”, Hanzo sanoi hymyillen ja käveli Namikan luokse, ”vai etkö saa unta?”
”Haluan vain niin kovasti leikkiä”, Namika sanoi hymyillen ja katseli käsissään olevaa nukkea, ”olen niin innoissani, etten varmaan muutenkaan saisi unta”. Hanzo istui Namikan viereen ja katseli heidän edessään olevaa valtavaa joulukuusta. Sen oksilla roikkui erilaisia hienoja koristeita, joita Hanzo ja hänen veljensä olivat matkoillaan keränneet. Yksi koriste oli kuitenkin aina hämmentänyt Namikaa. Puussa roikkui nimittäin timanteilla koristellut pienet sakset. Hän vilkaisi varovasti isosetäänsä ja näpräsi hieman nukkeaan, ”sa-saanko kysyä pari kysymystä, isosetä? Isoisä sanoo, ettei sinulta saa kysellä mitään henkilökohtaisia asioita, koska se on töykeää”, Namika sanoi, mutta Hanzo vain naurahti.
”Totta kai saa kysellä”, hän sanoi hymyillen, ”sinä saat kysellä minulta mitä vain”. Namika katseli pitkään isosetäänsä ja siirsi katseensa erityisesti tämän kasvoihin. Hanzon kasvot olivat täynnä arpia ja naarmuja, kuten myös hänen kehonsa.
”Okei! Minulla on kaksi kysymystä! Miksi et ole koskaan mennyt kenenkään kanssa naimisiin? Ja… miksi kehosi on niin täynnä tuollaisia ikäviä vanhoja naarmuja?” Namika kysyi kiinnostuneena ja nousi polvilleen. Hanzo hymyili pikkuisen ja sipaisi kuusessa olevia saksia.
”No… ensimmäiseen kysymykseen vastaan, että minulla on vain yksi rakkaus elämässäni, mutta valitettavasti me emme voi olla yhdessä”, Hanzo sanoi, ”ja toiseen… no, nämä arvet muistuttavat minua rakkaastani. Mutta se on aika pitkä tarina, Namika. Oletko varma, että haluat kuulla sen?” Namika henkäisi ja nyökytteli innoissaan.
”Haluan! Haluan! Kerro minulle!” hän sanoi innoissaan. Namika kävi nojaamaan setäänsä vasten ja he katselivat yhdessä puissa roikkuvia saksia.
”Kauan sitten, kun olin vasta parikymppinen nuori poika, minä ja isoisäsi päätimme yhdessä lähteä kiertämään maailmaa. Aluksi vanhempamme eivät olleet asiasta kovin innoissaan, mutta he ajattelivat, että jos me näemme kaiken kauheuden maailmalla, niin me osaamme arvostaa kotiamme paljon enemmän”, Hanzo kertoi hymyillen.
”Oliko maailmalla kauheaa?” Namika kysyi kikattaen, mihin Hanzo vastasi naurahtaen:
”Oli… näimme paljon asioita, mistä emme pitäneet. Mutta… kohtasimme myös asioita, joita jäimme kaipaamaan. Kuten joulun viettämistä”, Hanzo vastasi ja suukotti Namikan päätä, ”joka tapauksessa halusimme kokea myös palan amerikkalaista unelmaa, joten vuokrasimme pienen omakotitalon eräältä alueelta Texasissa. Se oli todella soma alue ja koimme, että siellä pääsisimme paremmin sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin. Lähiö oli viehättävä ja aina aurinkoinen. Paitsi sitten… Aivan sen lähiön juurella oli pieni mäki ja mäen päällä oli tumma, vanha kartano. Kukaan ei koskaan uskaltanut mennä sinne ja osa ajatteli sen olevan hylätty. Mutta se ei suinkaan ollut hylätty paikka”. Namika henkäisi innoissaan.
”Mitä siellä oli? Jotain jännää vai?” hän kysyi ja Hanzo nyökkäsi hymyillen.
”Kartanossa asui vanha keksijä nimeltään Reinhardt Wilhelm. Hän oli sotaveteraani, joka pakeni sodan traumojaan Saksasta Yhdysvaltoihin. Hän halusi vanhoilla päivillään tulla keksijäksi ja hänen suurin päämääränsä oli aika… noh, monen mielestä mahdoton. Hän halusi luoda elävän ihmisen”, Hanzo kertoi, ”elävän. Sellaisen, joka hengitti, koki, tunsi. Ja niin hän ahersi monia, monia päiviä, kunnes viimein hän sai luotua itselleen nuoren pojan. Poika oli kalpea, kuin kuu, mutta hänellä oli lempeät, ruskeat silmät ja tummat ruskeat hiukset. Ja miten hän hymyili… voih…” Hanzo tunsi palan nousevan kurkkuun ja hän kosketti rintaansa, ”hänellä oli mitä lempein hymy. Ja ennen kaikkea hyvä sydän. Keksijä oli tyytyväinen luomukseensa, mutta vielä viimeinen silaus puuttui – kädet! Keksijä oli jättänyt kädet viimeiseksi, koska tiesi, että pojasta voisi olla apua hänelle muissa tehtävissä. Hän nimittäin antoi pojalle sakset käsien tilalle ja toivoi, että saksilla poika voisi auttaa häntä esimerkiksi puutarhatöissä. Ja niin poika auttoikin! Hänestä oli paljon apua keksijälle ja lopulta keksijä antoi hänelle nimen. Jesse. Hänestä tuli Jesse”
”Aika tyhmä nimi…” Namika virnisti, mutta Hanzo vain hymyili hänelle lempeästi.
”Minä pidin siitä…” hän mumisi ja jatkoi kertomusta; ”ja viimein tuli se päivä, kun Jessen piti saada kätensä. Hän oli odottanut sitä päivää innolla! Ja keksijä oli valmis korvaamaan Jessen saksikädet oikeilla käsillä, mutta… Ennen kuin keksijä kerkesi saada työtään päätökseen, hän sai sydänkohtauksen ja kuoli. Jesse oli hämmentynyt, miksi keksijä oli noin vain kuollut”. Namika katseli surullisena Hanzoa ja puristi pienesti nukkeaan.
”Hä-hän siis… jäi ihan yksin sinne kartanoon? Mutta… mitä hän sitten teki? Eli vuosia siellä yksin, vai?” Namika kysyi ja Hanzo nyökkäsi huokaisten.
”Hän eli kartanossa vuosia yksin, yrittäen välillä löytää kontaktia ulkomaailmaan, mutta hän ei uskaltanut”, Hanzo kertoi, ”kunnes minä löysin kartanon. Halusin tutkia paikkaa ja menin sen oville koputtelemaan. Ja kun löysin hänet… Voi, hänen hiuksensa olivat aivan sekaisin. Hän oli täynnä naarmuja ja… Hän oli ollut siellä yksin, kylmässä vuosia. Odottaen, että milloin hänen keksijänsä heräisi uniltaan. Yritin kertoa hänelle, ettei hänen keksijänsä koskaan heräisi, että hän oli ikuisessa unessa. En tietenkään voinut jättää häntä sinne yksin vaan otin hänet asumaan minun ja isoisäsi luokse. Isoisäsi oli aluksi hieman epäileväinen. Hän ei uskonut, että Jesse voisi koskaan sopeutua elämään ihmisten kanssa, mutta minä yritin. Minä tein mitä tahansa, jotta hänellä olisi taas koti ja perhe. Ja siinä samalla…” Hanzon poskille nousi pieni puna ja hän naurahti, ”minä rakastuin häneen. Ja hän rakastui minuun”. Namika alkoi kikattaa, puna nousten myös hänen poskilleen.
”Vauu… suutelitteko te koskaan?” hän kysyi hymyillen ja Hanzo nyökkäsi.
”Voi suutelimme ja… no… sinä et ole tarpeeksi vanha ymmärtämään näitä asioita. Mutta sanotaan näin, että sinä yönä me emme eronneet toisistamme. Ymmärrät kyllä sitten vanhempana”, Hanzo sanoi hymyillen. Hän kosketti varovasti kaulaansa ja rintaansa, tuntien jäljet siellä, ”hän oli hellä… ei hänen ollut tarkoitus satuttaa minua. Eikä hän… ei hän satuttanutkaan… en missään vaiheessa kokenut, että hän satuttaisi… ne olivat vain pintahaavoja. Moni olisi varmaan luullut, että se oli kivuliasta, mutta minulle… se oli ihanaa”. Namika katseli ihmeissään isosetäänsä, ymmärtämättä, mistä tämä puhui, mutta Hanzo vain hymyili ja katseli haikeana saksikoristetta puussa, ”joka tapauksessa seuraavana aamuna, kun heräsin, en edes tajunnut, että olin näiden arpien peitossa. Olin niin kovin rakastunut. Ja kun kävelin ulos hakemaan aamun lehteä, naapurit ja isoisäsi näkivät, miltä näytin. Ja he… päättivät ottaa oikeuden omiin käsiinsä”. Hymy Namikan huulilta katosi heti ja hän katsoi huolissaan isosetäänsä.
”Mi-mitä… mitä Jesselle tapahtui?” hän kysyi ja puristi taas nukkeaan. Hanzo huokaisi taas raskaasti.
”Hänet karkotettiin takaisin kartanoon. Minä yritin estellä heitä ja sainkin osittain estettyä sen. Valehtelin heille, että Jesse kuoli… jotta he jättäisivät poloisen rauhaan”, hän kertoi, ”ja niin he jättivätkin. Mutta tiesin samalla itsekin, etten voisi jäädä hänen luokseen, vaikka kuinka rakastin häntä. Jaoin hänen kanssaan elämäni viimeisen suudelman ja jätin hänet sinne kartanoon”
”Mi-miksi?!” Namika kysyi järkyttyneenä ja surullisena, ”hän jäi sinne aivan yksin! Mi-mitä jos… mitä…”
”Tiedän. Mutta hän itse halusi niin. Hän halusi, että lähden ulos auringonvaloon ja jatkan elämääni ja elän onnellisen elämän. Ja minä elin, minä todella elin. Mutta en koskaan unohtanut häntä, en koskaan olisi voinut unohtaa häntä”. Hanzo vilkaisi hymyillen Namikaa, ”hänellä oli harrastus… saksiensa takia hän osasi tehdä mitä upeimpia veistoksia. Joten… ennen kuin minä ja Genji sitten lopullisesti lähdimme alueelta, annoin eräälle paikalliselle jääfirmalle toiveen. Maksoin heille ennakkoon siitä, että he seuraavien vuosien ajan toisivat joka joulu kartanon ovelle ison jääpalikan”
”Mi-mitä jääpalikalla tehdään?” Namika kysyi ja kallisti päätään. Hanzo naurahti ja suukotti Namikan päätä, nousten ylös ja auttaen myös tytön ylös.
”Se on joululahjani Jesselle. Hän saa veistää joka joulu mitä hän ikinä vain tahtoo”, Hanzo sanoi ja lähti saattamaan Namikaa kohti tämän makuuhuonetta.
”Isosetä… uskotko, että Jesse on edelleen siellä kartanossa? Ettei hän ole… tiedäthän… nukkunut pois?” Namika kysyi varovasti. Hanzo silitteli vain tytön päätä ja vei tämän omaan huoneeseensa, peitellen tämän sänkyynsä ja istuen sängyn reunalle.
”Hän kertoi minulle, että ehkä jossain vaiheessa hän vain… kuihtuisi pois… siihen voi mennä kymmenen vuotta, siihen voi mennä satoja vuosia… kukaan ei tiedä. Ei edes hän itse”, Hanzo sanoi, ”vain keksijä tietää. Mutta niin kauan, kuin minun perintöni elää, niin kauan sinne kartanolle tuodaan jääpalikka”. Namika hymyili ja painoi päätään tyynyyn, ”nukuhan nyt… aamulla jatkat leikkejä. Hyvää yötä”, Hanzo suukotti tytön päätä ja nousi ylös, sammuttaen viimeisen kynttilän pöydällä.
”Hyvää yötä, setä”
Seuraavana aamuna oli kirkas päivä, kun Hanzo meni kävelylle puutarhaan. Vieläkään ei Hanamurassa ollut satanut kauheasti lunta. Puut olivat edelleen paljaita ja se hieman harmitti Hanzoa. Joka joulu oli satanut lunta, kun Hanzo oli kotonaan ollut, mutta tämä vuosi oli ollut poikkeus. Siitä olikin jo juteltu aamupalapöydässä, miten vähäluminen tämä talvi oli ollut. Kun Hanzo käveli pääporttien ohitse, hän näki vartijoiden keskustelevan kahden kuljetusmiehen kanssa.
”Päällikkö Shimada, teitä kutsutaan!” eräs vartija huikkasi Hanzolle. Hanzo kallisti hieman päätään ja nosteli kaapunsa helmoja kävellessään ovelle, ”nämä miehet ovat tulleet Yhdysvalloista asti. Heillä on kuulemma lähetti asiaa”. Hanzo laski katseensa kahteen nuoreen lähettimieheen. Parikymppisiä… ihan vasta töissä aloittaneita.
”Te siis olette herra Shimada! Teistä puhutaan paljon työpaikallamme. Me olemme Iced box & CO:sta. Te olette maksaneet meille, että toimitamme joka joulu jääpalikan Evenstreetin kartanolle. Me olemmekin tehneet näin ja toivottaneet joka vuosi hyvää joulua talon asukkaille ja… he ovatkin yleensä huutaneet talon sisältä hyvät joulut. Tai… hän”, poika kertoi ja Hanzo pidätti hengitystään. Jesse oli vastannut heille! Voi, hän edelleen kaipasi ihmiskontakteja, ”mutta… tä-tänä jouluna vastausta ei kuulunut, joten… aloimme tietysti olla huolissamme. Poliisi kävi tarkistamassa koko kartanon ja… hän löysi sieltä vain satunnaista roinaa ja… patsaita”. Poika kaivoi taskustaan kännykän ja näytti sieltä videon. Hanzon silmät suurenivat. Koko kartano oli täynnä patsaita… Hanzosta. Ne oli tehty ties mistä materiaalista; savesta, puusta, pensaista… Jesse oli veistänyt miljoonia patsaita Hanzosta. Ja ne kaikki hän oli tehnyt ulkomuistista. Jokainen patsas toisti Hanzon pienintäkin yksityiskohtaa.
”Mi-mitä teitte patsaille?” hän kysyi.
”No, löytö oli aika ilmiömäinen kaupunginhallituksen mielestä, joten veimme patsaat näyttelyyn. Kuulemma te saattaisitte tietää jotain patsaiden veistäjästä, ja me haluaisimme pystyttää hänelle näyttelyn. Joten… tulimme myös hieman kyselemään hänestä”, lähettipoika sanoi. Hanzo oli pitkään hiljaa ja vilkaisi sitten toista poikaa, joka piti punaista samettilaatikkoa käsissään.
”Mitä tuossa on?” Hanzo kysyi, unohtaen kokonaan toisen lähettipojan kysymyksen.
”Tässä? Tuota… se on lahja teille”, poika sanoi ja avasi laatikon. Hanzo tunsi sydämen hyppäävän kurkkuun. Siellä oli… Jessen sakset, ”museomme johtaja arvioi patsaiden iät ja nämä löydettiin uusimman ja varmaan viimeiseksi veistetyn patsaan luota. Ihan kuin niiden tekijä olisi… nukahtanut patsaan viereen”. Hanzon oli hankala pidättää kyyneliä. Hän nosti varovasti sakset käsiinsä ja muistot tulvivat hänen mieleensä. Niin paljon tunnetta, niin paljon rakkautta näissä saksissa. Hän huokaisi syvään ja pyyhki nopeasti silmäkulmiaan. Jesse…
”Hänen nimensä oli… Jesse… Je-Jesse Shimada. Hän oli minun… minun aviomieheni”, Hanzo sanoi yhtäkkiä, ”hän todella ansaitsee kunniamaininnan museossanne. Hän ei ollut vain hieno veistäjä. Hän oli myös hieno mies. Hienoin, jonka tunnen…” molemmat lähettipojat vilkaisivat toisiaan hymyillen, ”mihin te veitte ylimääräisen jääpalikan?”
”Ajattelimme tuoda sen tänne teille. Siihen tuota… kuuluu aika isot postimaksut-”
”Minä maksan sen. Tuokaa se tuonne puutarhaan”, Hanzo pyysi ja lähti kävelemään puutarhaan. Lähettipojat tekivät työtä käskettyä ja toivat ison jääpalikan puutarhaan, laskien sen kaiken keskelle. Hanzo kosketti hymyillen palikkaa ja kuunteli toisella korvalla, miten lähettipojat puhuivat jostain maksuista ja muista ja siitä, mitä museossa tulisi olemaan esillä. Hanzo lupasi lähettää piirroskuvan Jessestä myöhemmin ja sopi muistakin käytännön asioista. Lopulta – Hanzon onneksi – lähettipojat ja vartijat lähtivät, jättäen Hanzon yksin puutarhaan. Hanzo veti henkeä ja avasi sitten uudestaan samettilippaan, nostaen sieltä sakset. Hän asetti ne käsiinsä ja naurahti pienesti, ”sinulla ei ole ollut helppoa näiden kanssa, rakkaani…” hän kuiskasi ja alkoi sitten varovasti veistää jäätä. Siitä ei ehkä tulisi kaunein veistos tai yhtä upea, mitä Jesse oli tehnyt, mutta siitä tulisi silti ensimmäinen patsas, joka hänelle oli omistettu. Ja juuri sinä samaisena aamuna, kun Hanzo rupesi veistämään tuota patsasta, Hanamuran aamun täytti hento lumisade, joka värjäsi katot ja tiet timantinvalkoisiksi.
Chapter 12: Oopperan kummitus AU
Chapter Text
Se ilta olisi Hanzolle hyvin tärkeä. Hän ei ollut koskaan käynyt ylhäällä, ainakaan näin, että siellä olisi satoja ja taas satoja ihmisiä. Siksi hän oli erityisen innostunut tästä illasta ja hän olikin pukeutunut parhaimpiinsa; punaisen kuoleman asuun, jonka hän oli itse ommellut ja suunnitellut. Hanzo tiesi kuitenkin, ettei hän voisi tällaisella rumalla naamalla ilmestyä oopperan naamiaisiin. Joten onneksi kyseessä olivat naamiaiset ja Hanzo voisi livahtaa joukkoon. Hän oli tehnyt upean pääkallomaskin, jonka hän asetti kasvoilleen istuessaan peilipöytänsä edessä. Hän kosketti varovasti peilinsä heijastusta ja huokaisi. Tämä oli normaalia, tämä oli ihan okei. Hänen ei tarvitsisi näyttää kenellekään, mitä maskin takana oli. Hän voisi vain mennä katselemaan, miten ihmiset tanssivat keskenään ja kerrankin esittää olevansa osa sitä kaikkea. Niinpä hän suoristi asuaan ja hattuaan ja astui sitten rohkeasti ylös peilipöytänsä äärestä, katsellen salaista maanalaista piilopaikkaansa. Hän asteli alas kivirappuset ja laskeutui soutuveneeseen, joka odotti häntä pienellä laiturilla. Tämän avulla hän pääsisi oopperatalon alle ja voisi osallistua juhliin. Hän tiesi kyllä, miten hänestä puhuttiin yläkerrassa. Hän oli kuulemma oopperatalon oma kummitus. Ja Hanzo itseasiassa piti siitä lempinimestä jonkin verran. Hän koki olevansa jotenkin voimakkaampi ja vahvempi, kun sai esittää olevansa yliluonnollinen olento ja kaikki luulivat niin. Häntä pelättiin. Osittain se oli voimaannuttavaa, osittain vain surullista. Hanzo oli nimittäin yksinäinen olento maan alla. Hän souti sumuisia jokia, kunnes tiesi tulleensa oikeaan paikkaan ja astui pois veneestään, lähtien kipuamaan kivirappusia ylemmäs. Pian hän ilmestyi puisen oven luokse ja avasi sen varovasti, hivuttaen itsensä huomaamattomasti käytävälle, joka vei hänet teatterin rappusille ja sieltä aina ylätasanteelle. Pian Hanzo näkikin edessään lauman ihmisiä ja hän säikähti hieman. Ihmisiä! Oikeita eläviä ihmisiä ja niin kovin lähellä Hanzoa. Hanzo katseli ympärilleen enemmän ja suorastaan pyöri ihmisten seassa. Kaikki oli niin kovin uutta ja erikoista! Hän käveli kaiteen luokse ja katsoi alas tanssisaliin. Pukujen loistoa! Upeita asuja, iso orkesteri soittamassa, ihmiset nauramassa ja juhlimassa. Voi, jos Hanzo ei olisi näin ruma ja epämuodostunut kasvoiltaan, ehkä hänkin voisi olla osa tätä kaikkea.
”Mutta monsieur! Kyse on vain tästä illasta!” kuului puhetta ihan Hanzon alapuolelta. Hän räpytteli silmiään ja katsoi alas, nähden teatterin kaksi johtajaa. Madame Ashe ja Madame Lacroix… he molemmat olivat entisiä oopperalaulajia ja nykyisiä rasittavia teatterinjohtajia. He tuhoaisivat vielä koko teatterin ja Hanzo tiesi sen itsekin. Mutta kenelle kaksikko puhui? Hanzo kurkisti alas, mutta ei nähnyt kunnolla, ennen kuin kolmikko käveli ihan hänen alapuolelleen. Hanzon silmät suurenivat ja hän oli ihan varma, että hän näki enkelin maan päällä. Nuori mies, ruskeissa hiuksissaan ja parrassaan ja upeassa tummassa puvussa. Hän oli niin kovin komea mies ja hymyili niin lempeästi! Hanzo oli ihan varma, että oli löytänyt oman musiikin enkelinsä. Hän oli jo pitkään etsinyt itselleen omaa musiikillista muusaansa, mutta joutunut useamman kerran pettymään, sillä ihmiset tuottivat hänelle uudelleen ja uudelleen pettymyksen.
”Olen pahoillani, neidit. Mutta en kehtaa laulaa tänään. Minulla kuitenkin huomisiltana suuri ooppera-aaria, joka minun on ehdottomasti laulettava virheettömästi”, mies sanoi hymyillen. Hanzo tunsi sydämessään kouristuksen – hyvän sellaisen. Mies oli laulaja! Hän oli oopperalaulaja! Hanzo ei olisi uskonut, että hän löytäisi musiikillisen muusansa vain ulkonäön ja parin lauseen avulla, mutta tässä sitä oltiin. Tuo mies, joka oli pukeutunut mustaan kenraalinpukuun kultaisilla koristeilla ja kultaisella naamiolla tuntui olevan juuri sitä, mitä Hanzo oli niin kovin pitkään etsinyt. Eikä hän uskaltanut jättää tilaisuutta käyttämättä. Niinpä hän asteli itsevarmana alas rappuset ja etsi katseellaan miestä. Hän oli jo kerennyt hävitä jonnekin! Hanzo ahdistui hieman siitä, miten lähelle ihmiset tulivat häntä. Tai tarkemmin, hän ahdistui siitä, miten lähelle ihmiset tulivat hänen maskiaan. Hanzo nielaisi pienesti ja asteli hitaasti kauemmas isommasta väkijoukosta. Mistä hän löytäisi miehen? Ei kai hän ollut kerennyt vielä lähteä? Silloin Hanzo tunsi törmäävänsä johonkin ja nosti varovasti katseensa. Voi hänellä oli varmasti maailman sikamaisin onni. Hänen edessään nimittäin seisoi tämä mies. Heidän katseensa kohtasivat ja Hanzo tunsi olevansa taivaassa. Miehen katse oli niin lempeä, niin ymmärtäväinen, ”Oh! Anteeksi, en nähnyt teitä”, hän sanoi hymyillen. Hanzo avasi pienesti suutaan.
”E-ei se mitään, monsieur”, hän suorastaan piipitti, johon mies vain naurahti. Hanzo taisi tehdä vaikutuksen, sillä mies katseli Hanzoa aivan yhtä kiinnostuneena.
”Teillä on upea puku! Olette panostanut!” mies sanoi hymyillen, ”te olette siis…?”
”Pu-punainen kuolema!” Hanzo sanoi heti ja hymyili hieman, ”niin… tuota… o-olen säveltäjä ammatiltani”
”Oikeasti?” mies kysyi yllättyneenä ja ojensi innoissaan kättään, ”nimeni on Jesse McCree! Olen oopperalaulaja, jos… jos ette jo tunne minua”. Hanzoa ei kauheasti kiinnostanut normaalit oopperalaulajat. Hän etsi jotain suurempaa. Ja Jesse tuntui olevan jotain suurempaa, vaikka hän ei ollut ennen kuullutkaan miehestä… Mutta olisi töykeää olla tuntematta.
”O-olen kuullut teistä”, Hanzo valehteli.
”Niin tuntuu moni täällä olevan”, Jesse vastasi. He katselivat toisiaan pitkään silmiin, kunnes Jesse nosti katseensa tanssilattialle, ”kuulkaa… tämä on todella kaunis tanssikappale. Haluaisitteko kenties… jakaa tämän tanssin?” Hanzo nosti varovasti katsettaan tanssilattialle ja hetken hän uskoi olevansa osa kaunista unta. Kukaan ei ollut koskaan tullut tällä lailla juttelemaan hänelle, saati pyytänyt tanssimaan.
”Mi-mielelläni! Lähden mielelläni tanssimaan”, hän vastasi vähän sopertaen ja ennen kuin hän edes tajusi, oli Jesse ottanut hänen kädestään kiinni ja veti häntä tanssilattialle. Hanzo ei ollut tanssinut aikoihin, joten hän toivoi, ettei heti kompuroisi miehen päälle. Jesse otti kuitenkin itsevarman otteen Hanzosta, aikeena selkeästi viedä häntä, joten Hanzo toivoi, ettei hänellä olisi hätää, jos Jesse veisi hyvin. Ja hän vei hyvin! Heti ensimmäisistä askeleista Hanzo tunsi pyörähtelevänsä, kuin pilvissä. Jokainen askel oli tarkkaan harkittu, kuin Hanzo olisi tanssinut maailman parhaan tanssijan kanssa, ”o-oletteko kenties harrastanut tanssia?” hänen oli pakko kysyä, mihin Jesse vain naurahti.
”En… en ikinä eläessäni… mutta teidän kanssanne?” hän hymyili ja Hanzo olisi voinut vannoa, että hänen poskillaan hohti lämmin puna, ”tämä on niin helppoa”. Puna kohosi myös Hanzon poskille ja hän painautui varovasti lähemmäs. Tältäkö tuntui ihastua? Tältäkö tuntui olla rakastettu ja haluttu? Ei, ei Hanzo ollut rakastettu. Mutta mitä hän osasi päätellä Jessen katseesta, hän taisi olla ihan haluttu. Jesse ainakin vaikutti todella kiinnostuneelta, ”te siis olette säveltäjä? Mahdanko tuntea joitakin teoksianne?”
”Tu-tuota… tuskin. Tuskin te tunnette. Minun teokseni ovat… aika… ta-taiteellisesti vapaita”, Hanzo vastasi.
”Kertokaa edes nimenne! Saatan tunnistaa”, Jesse ehdotti hymyillen eikä Hanzo voinut sanoa vastaan tuolle hymylle. Hän ei ollut koskaan kertonut nimeään kenellekään.
”O-olen Hanzo… Hanzo Shimada”, hän sanoi lopulta ja Jesse tuntui uppoavan tuohon nimeen, kuin… musiikkiin. Heidän katseensa kohtasivat taas sadannen kerran ja silloin Hanzo tunsi uppoavansa itsekin.
”Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tuolla maskin takana on”, Jesse kuiskasi virnistäen, jolloin Hanzo kalpeni. Hän oli hetken jo elänyt täydellisessä unelmassa, että hän voisi todella rakastaa ja olla yhtä tämän miehen kanssa. Mutta nyt karu todellisuus iski päin hänen vääristyneitä kasvojaan. Hanzo siirsi katsettaan varovasti pois.
”E-en usko, että… se-se… se ei taida olla hyväksi minun uralleni”, Hanzo myönsi, johon Jesse vain naurahti.
”Ahaa! Eli te olette siis sellainen… salainen taiteilija?” hän kysyi virnistäen, ”ymmärrän hyvin. Joskus on parempi pysytellä varjoissa”. Mutta Hanzo tiesi aivan hyvin, ettei Jesse ymmärtänyt. Hän ei tiennyt, minkälainen hirviö maskin takana oli. Hanzo veti syvään henkeä, tuntien, miten hänen kätensä tärisivät Jessen lämpimissä käsissä, ”he-hei, ei hätää. En aio ottaa maskianne pois”, Jesse lupasi. Hanzo oli kuitenkin jo pienessä paniikissa ja yritti mielessään rauhoitella itseään. Lopulta Jessen käsi kietoutui tiukemmin Hanzon selälle, joten Hanzo lopulta sai sykkeensä rauhoitettua.
”Pi-pitäisikö meidän mennä nauttimaan jotain juotavaa kenties?” hän ehdotti yllättäen ja tämä oli myös Jessestä oikein hyvä idea.
Vaikka Hanzo oli tanssilattialla panikoinut maskinsa kanssa, niin loppuilta Jessen kanssa oli oikeaa unelmaa. He olivat hakeneet juotavaa ja menneet sitten tanssimaan pari tanssia lisää. He juttelivat, jopa nauroivat. Hanzo ei olisi koskaan uskonut, että hän voisi kertoa Jesselle vitsejä, mutta siinä hän oli; kertomassa miehelle omia, aika surkeita puujalkavitsejään, joita hän oli kehitellyt yksinäisyydessään. Ja Jesse oli nauranut hänen kanssaan – ehkä säälinä vain, mutta Hanzolle se riitti. Hanzolle riitti se, että hän sai tällä lailla vain jutella miehen kanssa. Ja kun he kävelivät loppuillasta parvekkeelle katselemaan hohtavan kaunista Pariisia, Hanzo oli taivaassa. Hän pyöritteli lasia kädessään ja vilkaisi Jesseä, joka katseli lumoutuneena Pariisin näkymää.
”En malta odottaa, että pääsen laulamaan sitä kappaletta, jonka sävellät minulle”, Jesse sanoi hymyillen. He kaksi olivat jo siirtyneet teitittelystä sinutteluun ja puhuivat toisilleen, kuin vanhoille ystäville. Ja Hanzo tiesi, mihin ystävyys yleensä saattoi johtaa. Ja hän todella toivoi, että se johti juuri siihen ihanaan lopputulokseen, ”mitä ajattelit sille nimeksi?” Jesse kysyi. Hanzo siirsi katseensa Pariisin taloihin ja mietti hetken, vetäen henkeä ja sanoen sitten:
”Love never dies”
”Rakkausaiheinen, vai? Kuulostaa hyvältä”, Jesse sanoi hymyillen, ”se sopii minulle oikein hyvin…” ja taas heidän katseensa kohtasivat ja monelle se olisi voinut olla täydellinen hetki suudelmalle. Kuitenkin he kuulivat, miten parvekkeen ovi kävi.
”Monsieur McCree! Teitä pyydetään alas! He haluaisivat, että laulaisit oopperatalolle pienen aarian, jos se vain sopii”, sanoi mies ovella. Hanzo ei tunnistanut miestä, mutta puvusta päätellen hän taisi olla tarjoilija. Jesse suostui tähän, mutta veti silti Hanzon mukaansa. He kävelivät rivakasti alakertaan, Hanzo kuitenkin hieman epäillen askeliaan. He menisivät kaikkien eteen ja jos Hanzon naamio tippuisi se olisi aivan kamalaa. He tulivat tanssilavan keskelle, mutta Hanzo kuitenkin päästi epävarmana irti Jessen kädestä ja vetäytyi takaisin väkijoukon luokse. Jesse katsoi häntä hieman haikeana silmiin, mutta hymyili silti lempeästi. Hän ymmärsi täysin, miksi Hanzo halusi painautua takaisin väkijoukkoon piiloon. Hän oli salainen taiteilija, hän ei saisi näyttää naamaansa.
”Monsieur! Olkaa kiltti ja laulakaa meille!” eräs nainen pyysi. Jesse naurahti ja yskäisi pienesti.
”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoi hymyillen. Hanzo pidätti hengitystä ja katseli vain, miten Jesse valmistautui laulamaan upean aariansa. Nyt Hanzo kuulisi hänen kauniin äänensä, joten hän ei malttanut odottaa, että Jesse alkaisi laulaa ja antaisi kuvan ja äänen kaikelle sille kauniille melodialle. Ja kun Jesse alkoi laulaa, Hanzon sydän melkein pysähtyi. Hänen äänensä oli juuri niin pehmeä, juuri niin aisteja hivelevä, että Hanzo tunsi rakastuvansa. Hän kosketti pakahtuneena rintaansa, yrittäen tuntea, vieläkö hänen sydämensä pumppasi, ”No more talk of darkness, forget these wide-eyed fears”, hän lauloi ja siirsi katseensa hymyillen Hanzoon, ”I’m here, nothing can harm you. My words will warm and calm you”, Jesse lauloi. Hanzo tunsi, miten nuo sanat iskeytyivät hänen lävitseen. Jesse todella lauloi vain hänelle, joten Hanzo kuunteli tarkkaan sanoja.
”Henkäisevää…” eräs nainen kuiskasi Hanzon vieressä. Hanzo vain vilkaisi tiukasti naista, käskien tätä katseellaan olemaan hiljaa. Hän kuitenkin siirsi lempeän katseensa takaisin Jesseen, joka jatkoi laulamista:
”Let me be your freedom. Let daylight dry your tears. I’m here, with you, beside you. To guard you and to guide you”, ja niin laulaessaan Jesse käveli lähemmäs Hanzoa, ottaen tämän käsistä kiinni ja katsoen tätä yllättäen silmiin. Hanzo tunsi, miten Jessen laulun sanojen rohkeus täytti hänet ja miten Jessen turvallinen olemus vain… valtasi Hanzon ja täytti sen kylmän ja jäätyneen sydämen, mikä hänen rinnassaan juuri ja juuri pumppasi. Ja kun Jesse lauloi seuraavat sanat, Hanzo olisi voinut vain painautua suutelemaan häntä rakastuneena ja vannomaan rakkauttaan miehelle, ”say you’ll share with me one love, one lifetime. Let me lead you from your solitude. Say you need me with you, here beside you”. Jesse painautui aina vain lähemmäs ja niin teki myös Hanzo, kunnes he olivat ihan lähellä toisiaan. Hanzo tunsi, miten Jesse painoi hellästi kättään hänen poskelleen ja hänen sormenpäänsä hivelivät Hanzon maskia. Ensimmäistä kertaa koskaan Hanzo ei pelännyt, kun joku koski hänen maskiaan. Jesse oli ainut ulkopuolinen, joka oli koskenut siihen. Lopulta Jesse lauloi: “anywhere you go, let me go too. That’s all I ask of you”, ja Hanzo oli valmis painautumaan suutelemaan Jesseä koko oopperatalon väkijoukon edessä. Hän ei kuitenkaan osannut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtui. Jesse nimittäin nappasi kiinni Hanzon maskista ja repäisi sen pois hänen kasvoiltaan. Aluksi Jesse hymyili itsevarmana, mutta hänen hymynsä hyytyi nopeasti, kun hän näki, mitä maskin takana oli. Hanzon kasvot olivat epämuodostuneet. Hänen huulensa oli turvonnut ja hänen nenänsä tilalla näytti olevan vain pari isoa reikää. Hänellä oli paljon ruhjeita ja paiseita vasemmalla puolella kasvoistaan. Hanzo katseli järkyttyneenä kyyneleet silmissä Jesseä. Ihmiset kohahtivat ja alkoivat kiljua nähdessään Hanzon kasvot.
”Ku-kuinka sinä saatoit?” hän kysyi itku kurkussa ja lähti äkkiä juoksemaan ulos salista. Ihmiset kiljuivat järkyttyneinä nähdessään Hanzon juoksevan pitkin käytäviä. Hanzo yritti peitellä käsillä kasvojaan, mutta se oli hankalaa, kaikki näkivät hänet. Hän välillä kompuroi askelissaan ja etsi nopeasti puuoven, jota kautta hän pääsisi alas kiviportaita pitkin. Turvapaikka, turvapaikka, turvapaikka… Hän kuuli kuitenkin askelia takanaan. Ei, joku oli lähtenyt hänen peräänsä! He olivat ihan varmasti soihdut ja miekat tanassa tulossa tappamaan Hanzon kaltaista epämuodostumaa. Hän kuitenkin kuuli tutun hengästyneen äänen takanaan. Hanzo ei kuitenkaan halunnut ottaa selvää, kuka se oli, vaan juoksi veneelleen, hypäten sen kyytiin ja lähtien äkkiä kauhomaan kohti turvapaikkaansa. Voi kunpa joki pysäyttäisi perään tulijat. Ja jos ei pysäyttäisi, Hanzolla olisi vielä joitakin piilopaikkoja, mihin hän voisi mennä. Viimein Hanzo pääsi omaan piilopaikkaansa ja hyppäsi äkkiä pois veneestä, repäisten viitan päältään ja käyden istumaan rappusille peloissaan. Hän tärisi ja tukisti tummia hiuksiaan, yrittäen rauhoitella itseään.
”Hanzo…” kuului pehmeä ääni. Hanzo säpsähti ja nosti katseensa. Hänen sydämensä tuntui rikkoutuvan, kun hän näki Jessen joen luolan suulla. Hän oli seurannut Hanzoa koko tämän ajan, uinut hänen perässään! Hän seisoi matalassa vedessä ja käveli varovasti lähemmäs.
”Ei! Älä tule lähemmäs!” Hanzo parahti ja piilotti kasvojaan käsiinsä, kyyneleet valuen vuolaana hänen poskilleen, ”ä-älä katso minua…”
”Anna anteeksi, Hanzo. E-en tiennyt, että… si-sinulla oli tuollainen salaisuus…” Jesse yritti, mutta Hanzo vain parahti ja rukoili Jesseä lähtemään.
”A-anna minun olla yksin!” Hanzo rukoili. Kaikki hänen toivonsa oli mennyttä. Jesse katseli vielä hetken Hanzoa, mutta kuten Hanzo oli vaatinut, hän lähti lopulta, jättäen Hanzon yksinään omaan luolaansa. Hanzo itki monta tuntia, hän itki ja kuunteli välillä, tuleeko ulkoa ketään, mutta joella oli hiljaista. Vain Jesse lähti hänen peräänsä. Mitähän hänestä puhuttiin yläkerrassa? Puhuttiinko siellä siitä, miten ruma ja kamala hän oli? Hanzo yritti tukahduttaa masentavia ja ahdistavia ajatuksia päästään mutta se oli hankalaa.
Olet ruma
Olet kamala
Sinua ei voi rakastaa
Pari päivää myöhemmin Jesse tutustui oopperatalon pukuhuoneeseensa. Hänet oli palkattu oopperataloon vakituiseksi laulajaksi, mutta vaikka hän oli asiasta hyvin iloinen, hän edelleen ajatteli Hanzoa ja sitä, miten ikävästi hän oli tälle tehnyt. Jesse käveli hitaasti ympäri pukuhuonettaan ja asetteli tavaroita. Jos Hanzo asui oopperatalon alla, ehkä Jesse voisi joskus mennä tapaamaan häntä. Siis sellaisena hetkenä, kun Hanzo ei ollut ihan poissa tolaltaan. Silloin Jesse tunsi jonkun läsnäolon. Hän nosti katseensa ja katseli ympäri huonetta, mutta ei nähnyt ketään. Miksi sitten toisen ihmisen läsnäolo oli niin kovin… vahva? Jesse käveli oman ison peilinsä luokse ja kosketti sen ruutua. Silloin toiselta puolelta kuului tuttu kuiskaus:
”Musiikin enkelini…” Hanzo maskilla peitetyt kasvot ilmestyivät peiliin, ja hetken Jessen sydän hypähti hänen kurkkuunsa.
Chapter 13: Sarjamurhaaja AU
Chapter Text
Hanzo tiesi tämän olevan hänen uransa suurin juttu. Hän oli jo pitkään ratkaissut useampia juttuja New Yorkin poliisiasemalla ja hänen maineensa puhui puolestaan. Voi, kuinka monta murhaajaa ja tappajaa Hanzo oli tuonut tuomarin eteen ja karma oli iskenyt heitä samalla tavalla, kuin he olivat iskeneet veitsellä uhrejaan. Hän oli katsonut tyytyväisenä, kun vangit vietiin vartijoiden saattelemana suorittamaan tuomiotaan vankilaan – useiden kymmenien vuosien, joskus satojen. Hanzo oli onnistunut jokaisessa jutussaan, mutta seuraava juttu saattoikin tosiaan olla hänen uransa suurin. Kyseessä oli New Yorkin alueella pyörivä sarjamurhaaja, joka murhasi miehiä, jotka raiskasivat naisia. Moni uskoi sarjamurhaajan etsivän uhrejaan baarista. Murhaaja saattoi nähdä, miten miehet koskettelivat naisia ja yrittivät repiä näitä mukaansa, välillä onnistuen. Moni oli pohtinut poliisiasemalla, oliko sarjamurhaaja sittenkään niin kova rikollinen, kuin luulisi. Hänen moraalinsa oli ainakin jotenkin oikeaan suuntaan menevä, mutta Hanzo muistutti useasti, että kyseinen mies oli edelleen murhaaja. Hän oli murhannut muun muassa miehen, jolla oli vaimo ja lapsia ihan vain, koska mies oli tarrannut erään naisen perseestä ja nylkyttänyt tätä vasten humalassa. Sarjamurhaaja oli kuitenkin ovela tyyppi. Hän vaihtoi aina baaria ja saattoi tappaa missä vain New Yorkin alueella. Valvontakameroita tarkistettiin, henkilöitä kuulusteltiin, mutta mies tuntui olevan muodonmuuttaja. Välillä hän oli tummahiuksinen cowboy, välillä vaaleahiuksinen viiksekäs pelimies, välillä rantavahdin näköinen Aussiblondi. Hanzolla oli kuva miehen jokaisesta asusta taulullaan ja joka aamu hän tuli katselemaan niitä, yrittäen selvittää murhajuttua. Mies tuntui tietävän, miten lähellä Hanzo oli hänen löytämistään, joten aina, kun Hanzo tunsi saavansa miehen ansaan, tämä pakeni jostain pienestä raosta tai kadotti sen yhden ainoan johtolangan, jota Hanzolla oli. Hanzon esimies ei myöskään Hanzon lisäksi pitänyt siitä, että tämä sarjamurhaaja oli nyt ollut jo vuoden vapaalla.
”Minä luulin, että sinä olet helvetin hyvä näissä jutuissa, Shimada! Miksi se mies on edelleen vapaan?” Hanzon pomo tivasi, johon Hanzo vain huokaisi.
”Olen pahoillani, Reyes. En vain… äh, minä en vain saa sitä miestä kiinni. Hän on aina askeleen edellä”, Hanzo vastasi, johon Reyes vain pudisteli päätään, ”mutta älä ota juttua pois minulta! Minä hoidan tämän, luota minuun”. Tähän Reyes vain huokaisi ja tonki hieman papereita pöytänsä laatikosta.
”Annan sinulle työparin. Ehkä, kun lyötte fiksut päänne yhteen, saatte jotain enemmän aikaan”, hän vastasi ja heitti pöydälle kuvan miehestä, ”tässä on Jesse McCree. Hän on myös yksi maamme johtavimpia rikostutkijoita. Joten saat luvan tehdä yhteistyötä hänen kanssaan”. Aluksi Hanzo pisti vastaan, mutta koska hän halusi selvittää jutun ehdottomasti, hän suostui Reyesin ehdotukseen. Menikin vain pari päivää ja pian Hanzon toimiston ovella seisoi virnistelevä nuori mies.
”Nimi on Jesse McCree”, oli mies sanonut ja kätellyt Hanzoa. Ja tämä tulisi muuttamaan rikostutkinnan täysin? Tämä koko ajan vitsaileva, liian positiivinen mies tulisi selvittämään rikoksen? Siihen Hanzo ei uskonut. Hän ja Jesse olivat täysin erilaisia ja heidän näkemyksensä olivat ihan erilaiset. Välillä Hanzo halusi vain nakata miehen ulos ikkunasta, mutta näki aulan ikkunan läpi Reyesin tiukan katseen kahvihuoneesta. Tällöin Hanzon piti vain rauhoitella itseään ja yrittää ymmärtää Jessen erikoista luonnetta. Hanzo ei aluksi tosiaan meinannut kestää. Hän valitti puhelimessa veljelleen Genjille joka ilta sitä, miten rasittava Jesse oli. Tähän taas Genji ehdotti joko jutun hylkäämistä tai sitten vain Jesseen tutustumista. Kahdesta pahasta Hanzo valitsi sen vähemmän pahan; hän päätti tutustua Jesseen ja vei tämän kahville.
Ennen kuin Hanzo edes kerkesi huomata, hän taisi olla ihastunut. Se oli niin erikoista, miten nopeasti se vain tapahtui. Yhtäkkiä Hanzo olikin ihan ihastunut tuohon mieheen, vaikka vasta äsken häntä oli ärsyttänyt miehen läsnäolo suunnattomasti ja hän olisi tehnyt käytännössä mitä vain, jotta tämä mies olisi häipynyt hänen silmistään. Mutta Hanzo ei voinut noille ajatuksilleen mitään. Hetkessä Jessen ärsyttävästä virnehymystä olikin tullut se, mikä valaisi Hanzon päivää joka aamu. Hänen ärsyttävistä sormen tökkäyksistään ja pienistä huvittavista tönäisyistä tuli Hanzolle tärkeämpää kuin mikään muu ja hän tahallaan hakeutui Jessen seuraan siinä toivossa, että hän saisi mieheltä edes pikkuisen lisää kosketusta. Ja ne suloiset sanat! Voi, Hanzo meinasi sulaa joka kerta, kun sweetie, darlin’ tai huckleberry liukuivat ulos Jessen huulilta. Hänessä oli jotain käsittämätöntä ja Hanzo tiesi heti ensimmäisen viikon yhteisen elon jälkeen, että hän halusi jatkaa tätä eloa vielä pidemmälle. Samaan aikaan, kun Hanzo tosin leijui pilvissä, juttu ei tuntunut etenevän. Lähes jokaisen päivän jälkeen Reyes tuli pyytämään raporttia tilanteesta, mutta ei oo:n tarjoaminen tuntui ärsyttävän miestä päivä päivältä enemmän. Onneksi Hanzo ja Jesse turvautuivat viskilasilliseen töiden jälkeen ja saivat nauttia toistensa seurasta. Hanzo kuitenkin tajusi lopulta, että vaikka hän oli ihastunut epätoivoisesti, hänen täytyi keskittyä työhönsä nyt täysillä. Ja kun keskustan hippiklubin viereltä löytyi taas lauantaiaamuna ruumis, Hanzo oli ryntäämässä paikalle Jessen kanssa heti. He tutkivat paikan, mutta mitään erityistä ei jäänyt. Murhaaja tiesi, mitä hän teki. Hanzo pudisteli vain pettyneenä ja väsyneenä päätään.
”Olen ihan pihalla… murhaajalta jäi DNA:ta paikalle, mutta sitä ei ole vieläkään pystytty yhdistämään mihinkään”, Hanzo kirosi. Jesse sen sijaan kaatoi heille pitkän päivän päätteeksi taas lasilliset viskiä ja ojensi toisen Hanzolle.
”Älä nyt, Hanzo… Tällaista sattuu. Joskus pitää vain hyväksyä tappionsa ja mennä eteenpäin”, Jesse sanoi. Hän oli viime päivinä tuntunut olevan erittäin luovuttamishaluinen jutun suhteen ja se alkoi masentaa Hanzoa. Hanzo ei luovuttanut. Hän mieluummin jahtaisi koko elämänsä murhaajaa, kuin antaisi jutun vain olla ja luovuttaa.
”Älä enää ikinä ehdota minulle luovuttamista, Jesse McCree”, Hanzo varoitti viimeisen kerran, mihin Jesse vain virnisti ja kohautti olkiaan. Hanzo käveli väsyneenä ikkunaan ja katseli laskevaa aurinkoa, ”hmph…” silloin hänen katseensa osui käytävällä olevaan valvontakameraan, ”pitäisikö taas katsoa valvontakamerat läpi ja pyytää paikalle sinä perjantaina baarissa olleet? Ja ottaa taas uudet DNA-näytteet?”
”Se on taas turhaa etsimistä, Hanzo. Hän ei tule paikalle”, Jesse huomautti ja hörppäsi viskilasillisen, ”olen pahoillani, niin vain on. Hän ei jää ansaasi kiinni ja me molemmat tiedämme sen”
”Niin… niin kai…” Hanzo sanoi. Hän kuitenkin nappasi läppärin pöydältä. Tänä aamuna baarista oli lähetetty valvontakamerakuvaa perjantai-illalta ja Hanzo päätti jälleen tarkastaa sen läpi. Kuka tahansa noista voisi olla murhaaja. Hän oli naamioitumisen mestari. Ja huono valvontakamerakuva ei paljastanut yhtään sen enempää faktoja. Hanzo huokaisi ja nojasi käteensä, ”monelta sen murhan ajateltiin tapahtuvan?” hän kysyi. Jesse nosti hieman paperipinoa ja sanoi:
”Ömm… 1:22. Ainakin patologin pika-arvion mukaan. Ruumis löydettiin 1:49 ja se oli hyvin tuoreessa kunnossa”. Hanzo nyökkäsi ja nakutteli valvontakameroita yksi kerrallaan. Tosiaan kello 1:22 jotain tapahtui baarin takana, mutta valitettavasti sinne eivät kamerat näyttäneet ja sinne pääsikin ilman, että tallentui yhteenkään kameraan. Silloin Hanzon katse kuitenkin osui erääseen erikoiseen näkyyn. Hän nousi heti ylös ja osoitti ruutua.
”Katso… katso, Jesse”, hän sanoi ja vetäisi miehen vierelleen. Hän osoitti baarin edessä olevaa poliisiautoa, missä toinen poliisi käveli auton luokse samalla, kun toinen puhui radiopuhelimeen, ”ja katso aikaleimaa… murha tapahtui minuutti sitten…” Hanzon ilme kirkastui, kuin hän olisi tajunnut jotain maailmaa mullistavaa – ja niin hän oikeastaan tajusikin, ”paikalla oli poliiseja murhan aikaan! He ovat saattaneet nähdä koko tapauksen!” Jesse katsoi hieman epäuskoisena Hanzoa.
”No jos he olivat paikalla ja saivat tiedon ennen kahta, että alle 50 metrin päässä heistä on murhattu mies, niin miksi he eivät ilmoittautuneet yksiksi silminnäkijöiksi?” hän kysyi. Hanzo katseli kiinnostuneena eteenpäin, kunnes hän napsautti sormiaan.
”Mitä jos tekijä onkin sisäpiirissä?” Hanzo kysyi innoissaan, ”okei, Jesse, tämä voi olla kaukaa haettua, mutta tässä vaiheessa kaikki asiat on otettava huomioon; mitä jos tekijä onkin poliisi?” Jesse kallisti ihmeissään päätään ja vilkaisi suttuista kuvaa, jossa kaksi virka-asuista poliisia pyöri baarin lähellä, ”mitä jos jompikumpi tai molemmat heistä ovat olleet mukana rikoksessa? Ja taustansa takia he ovat päässeet helpolla, koska he tietävät, miten täydellinen murha tehdään”
”Niin… tuota… e-en tiedä, Hanzo…” Jesse sanoi ja hieroi niskaansa. He tuijottivat hetken toisiaan silmiin, kunnes Jessen kasvoille ilmestyi tuttu virne, ”mutta toisaalta taas… minä luotan sinuun, huckleberry. Ja luotan siihen, että nämä tyypit saattavat olla niitä, joita me olemme jo pitkään etsineet!” silloin Jessen puhelin soi, ”äh… Reyes… hän soittaa siitä rajajutusta, mitä hoidan”. Hanzo huokaisi. Juuri, kun he kaksi olivat lähellä ratkaisua. Hanzo välillä unohti, että Jesse teki myös toista työtä tässä ohella. Reyes oli hoitanut hänelle jonkun rajakeikan, joka liittyi johonkin huumediilaukseen.
”O-okei… vastaa vaan. Minä katselen juttua vielä…” Hanzo sanoi ja keskittyi taas omaan tietokoneensa ääreen. Jesse meni käytävään juttelemaan, kun Hanzo katseli näytöllä olevaa videokuvaa, ”hmm…” silloin Hanzo huomasi, että baarista käveli ulos mies, joka oli pukeutunut mustaan. Häntä ei voinut tunnistaa, mutta hän meni juttelemaan eräälle kaljulle miehelle, joka näytti koskettelevan vaaleaa naista baarin edustalla. Mies käveli kaljupäisen luokse ja he juttelivat pitkään keskenään, useamman minuutin, kunnes vaille kaksi he lähtivät kävelemään pois baarilta päin. Pari minuuttia ja joku löysi ruumiin kujalta. Silloin Jesse tuli takaisin paikalle.
”Reyes pyysi minut illaksi ja yöksi lentokentälle… hitto…” hän kirosi, mutta alkoi silti pakata tavaroitaan.
”Ah! Se… se... huumejuttu, vai?” Hanzo kysyi ja Jesse nyökkäsi, ”okei… näemmekö huomenna?” silloin Jesse nousi ylös ja käveli Hanzon luokse, sipaisten hänen poskeaan. Hanzo jähmettyi, mutta tunsi pian punan poskillaan.
”Kuules, murubeibi… mitä sanoisit, jos lähtisimme joku ilta käymään… vaikka ulkona syömässä?” Jesse ehdotti virnistäen, ”tai parempaa! Mitä jos tulisit minun luokseni syömään?” Hanzo räpytteli silmiään, kunnes hän naurahti punastuneena.
”A-ai juhlimaan sitä, että saamme ehkä murhaajan kiinni?” hän kysyi.
”Nooo sitäkin”, Jesse virnisti. Hän oli niin iso flirtti… Hanzo kuitenkin nyökkäsi hymyillen ja loi itselleenkin virneen naamalle.
”Se sopii oikein hyvin, cowboy”, hän vastasi. Jesse näytti todella iloiselta ja nappasi laukkunsa. Hanzo laittoi kätensä puuskaan ja katseli komeaa työkaveriaan, joka käveli ovelle, ”ai niin! Voisitko lähteä labran kautta? Otetaan varmuuden vuoksi DNA-näyte jokaiselta työntekijältä, niin saamme selville, onko jollakin poliisilla sopiva DNA murhaajan näytteen kanssa?” Jesse katsoi ihmeissään Hanzoa ja naurahti pienesti.
”Yritätkö siis sanoa, että minä olen tämä salaperäinen murhaaja?” hän kysyi virnistäen. Hanzo vain naurahti pienesti.
”Haluan vain sulkea sinut pois. Se on osa protokollaa”, hän vastasi. Jesse vain naurahti ja nyökkäsi lopulta.
”Yritän löytää aikaa siihen”
Hanzo istui koko illan toimistossaan ja otti selvää kadonneista ihmisistä, sekä selaili kaupungin valvontakameroita. Hän seurasi kaljupäätä ja tuntematonta tummaa miestä pitkin katuja, kunnes lopulta he astuivat ulos kaupungista ja jäivät valvontakameroiden ulottumattomiin. Hanzo huokaisi ja hieroi niskaansa, yrittäen jäljittää kaksikon toimintaa. Hän oli nimittäin vain hetki Jessen lähdön jälkeen saanut selville, että kaljupäinen mies oli ilmoitettu kadonneeksi vastikään ja Hanzo osasi nyt jo pelätä pahinta. Oliko mies murhannut ensin jonkun kujalle ja sitten huomannut kaljupäisen miehen teot ja houkutellut tämän mukaansa sillä uhalla, että murhaaja saattaisi jäädä kiinni? Hanzo pohti todella pitkään, minne murhaaja voisi haudata ruumiin, kunnes hänen mieleensä nousi muistikuva siitä, miten ihan kaupungin ulkopuolella oli pieni suo. Suohon olisi helppo upottaa ruumis… Hanzo nousi nopeasti ylös ja otti kännykkänsä, soittaen eräälle tutulleen.
”Tarvitsen ruumiskoiria”
Hanzo kulki pilkkopimeässä parin ystävänsä ja ruumiskoiran kanssa. He tulivat pimeälle suolle ja Hanzo laittoi kumisaappaat jalkaan, astellen suota pitkin koirien kanssa.
”Oletko ihan varma, Hanzo?” hänen työkaverinsa kyselivät, mutta Hanzo oli varma. Hänellä oli tunne ja sen tunteen avulla hän oli selvittänyt satoja rikoksia. Meni parikymmentä minuuttia, kun koirat alkoivat haukkua eräässä kohtaa erittäin kovaa. Hanzo nappasi lapion ja alkoi kaivaa ja meni pari minuuttia, kunnes Hanzon lapio osui johonkin isompaan. Pian suon pinnalle nousi kaljupäisen miehen ruumis. Ruumista oli puukotettu ja murhaväline oli edelleen kiinni miehessä. Hanzon työkaverit olivat järkyttyneitä, mutta samalla myös vaikuttuneita siitä, miten Hanzo oli löytänyt ruumiin. He toki olivat nähneet paljon ruumiita elämänsä aikana, mutta Hanzon kyky löytää ruumis keskeltä suolta vain ruumiskoirien avulla oli hämmästyttävää. Hanzo sen sijaan tunsi osuneensa kultasuoneen ja hän oli askel askeleelta lähempänä murhaajaa. Toisaalta taas Hanzo tiesi nyt jo, että hänen pitäisi unohtaa tutkimuslinjansa poliiseja kohtaan, mutta nyt he löysivät kadonneen henkilön ruumiin ja voisi olla, että peloissaan oleva murhaaja ei olisi uskaltanut siivota ihan kaikkia johtolankoja.
”Erikoista… yleensä murhaaja on kuristanut uhrinsa… tämä on ensimmäinen kerta, kun murhaajalla oli puukko”, Hanzo mumisi. Hän otti kännykkänsä ja soitti tällä kertaa suoraan ylimmälle johdolle. Hän ei kehdannut soittaa nyt Reyesille tai Jesselle. Heillä oli huumekeikka kesken ja he varmasti saapuisivat viimeistään aamuyöllä takaisin poliisiasemalle ja Hanzo voisi kertoa kaiken. Pieni hymy nousi Hanzon huulille. Hän voisi kertoa Jesselle kaiken, kun tämä tulisi. Yllättää hänet… Hanzoa hieman kadutti se, miten innoissaan hän oli toisen ihmisen kuolemasta, mutta ehkä tämän miehen kuolema johtaisi loppuratkaisuun. Kun rikostutkijat tulivat, Hanzo päätti lähteä suoraan takaisin poliisiasemalle ja kirjata asiat tuoreelta ylös.
Kun hän saapui poliisiaseman eteen, häntä vastaan käveli heidän DNA-profiloijansa Angela.
”Hei, kellohan on jo vaikka mitä. Miksi olet edelleen täällä?” Hanzo kysyi. Angela huokaisi ja vilkaisi kelloon, joka näytti vaille kahtatoista.
”No, kävin läpi poliisien DNA-näytteitä. Sain ne kaikilta, paitsi McCreeltä”, hän vastasi. Hanzo kallisti ihmeissään päätään, kunnes hän pyöräytti silmiään turhaantuneena, mutta hieman kuitenkin huvittuneena.
”Minä sanoin hänelle, että tuo DNA-näytteen sinulle. Miksi hän ei ikinä kuuntele, mitä sanon?” Hanzo naurahti ja käveli sisälle. Angela katseli ihmeissään miehen perään, hieman yllättyneenä siitä, miten pirteänä Hanzo oli. Hanzo oli kuitenkin valmis valvomaan koko yön ja selvittämään murhamysteerin, jos se sitä vaati. Hän kävi nopeasti hakemassa automaatista kahvia ja kävi sitten istumaan, tutkien lisää valvontakameroita ja kuolleen miehen tietoja. Hän oli hyvin samanlainen, kuin ne muutkin… Hän kuitenkin säpsähti, kun kuuli aulasta ääntä ja nousi ylös, kurkaten varovasti toimistostaan käytävään, ”haloo?”
”Minä täällä, sweetie”, kuului tuttu ääni ja pian toimiston ovelle kävelikin hieman väsyneen, mutta onnellisen ja rempseän oloinen McCree, ”mitä sinä vielä täällä teet. Odotitko minua, muru?” hän kysyi virnistäen. Hanzo suorastaan kihisi onnesta ja veti Jessen sisälle. Hän piteli innoissaan uutta kansiota käsissään.
”Minulla on sinulle yllätys. Olen tosi lähellä ratkaisua, Jesse”, hän sanoi. Jesse kallisti päätään ja riisui takkinsa, ”minä näin sen miehen taas valvontakameroissa. Poliisit eivät ole tämän takana, kaikki antoivat DNA-näytteen. Mutta se mies murhaamisen jälkeen houkutteli toisen miehen mukaansa ja murhasi tämän kaupungin itäpuolella olevalla suolla. Hän jätti ruumiin sinne. Ja me löysimme sen!” Jesse tuijotti yllättyneenä Hanzoa, joka alkoi pyöriä ympäri huonetta ja selitti samalla: ”se näytti hätäiseltä murhalta. Murhapaikan tutkiminen on vielä kesken, mutta jos murha oli hätäinen, siellä on varmasti joitakin johtolankoja!”
”Tuota… wow… e-eli murhatutkintaa tehdään edelleen suolla?” Jesse kysyi, ”milloin löysit ruumiin?”
”Ihan silloin, kun lähdit! Reyes ei siis ollut vielä kuullut tästä?” Hanzo kysyi ja istui pöytänsä ääreen. Hän alkoi näpytellä Reyesille äkkiä viestiä, naputellen näytölle:
Murhaaja on ihan kohta plakkarissa! Sain selville jotain mullistavaa!
Jesse katseli vain hiljaa, miten Hanzo näpytteli viestiä ruudulle.
”Ei… e-en minäkään ollut kuullut. Jos kerran löysit ruumiin vasta pari tuntia sitten, en tietenkään ollut kuullut”, Jesse sanoi. Hän kuitenkin loi innostuneen hymyn huulilleen ja istui pöydälle, ”muru! Me saamme tämän jutun selvitettyä! Tiesin kyllä, että sinä tekisit sen!” Hanzo naurahti ja nosti katseensa, heidän katseensa kohdaten. Hanzo punastui hieman ja tunsi, miten Jesse laski hellästi kätensä Hanzon kädelle, sipaisten miehen poskea. Hän nousi kuitenkin lopulta ylös. Okei, ehkä ei ollut vielä aika ensisuudelmalle. Mutta ehkä joskus lähiaikoina… Hanzo hymyili ja sulki kansion innostuneena, ”joten, mitä teitte veitselle? Tai puukolle? Löytyikö siitä sormenjälkiä?” Jesse kysyi ja kaatoi itselleen termospullosta kahvia. Hanzo avasi pienesti suutaan, kunnes hänen hymynsä hyytyi. Hän katsoi hiljaa seinää ja vilkaisi sitten Jesseä.
”Jesse…” hän sanoi hiljaa, ”minä… minä en missään vaiheessa maininnut, että… hänet murhattiin veitsellä”. Hanzo näki, miten Jesse pysähtyi. Hän ei kääntynyt katsomaan Hanzoa, vaan tuijotti hiljaa termospulloaan. Hanzo taas tuijotti miestä, puristaen pienesti kännykkää. Jesse kuitenkin vain naurahti, mutta Jesse aisti hermostuneisuuden hänen äänestään.
”Mi-minä kuulin, että hänet murhattiin veitsellä, kun tulin-”
”Ei, Jesse”, Hanzo sanoi ja puri pienesti huultaan. Hänen kätensä alkoivat hieman täristä, ”sinä sanoit, ettet tiennyt mitään murhasta ennen, kuin kerroin sinulle. Joten miten olisit voinut tietää veitsestä? Mies on tähän asti murhannut kuristamalla. Eikö se ole aika outoa, että arvasit hänen murhanneen veitsellä? Olisi loogisempaa, että olisit ajatellut hänen murhanneen kuristamalla”. Ahdistus nousi molempien rintaan, Hanzo näki sen Jessestä. Jesse oli ahdistunut tosin ihan eri asioista ja hän tuntui pohtivan sanojaan uudelleen. Hanzo sen sijaan yritti katsella, mistä ovesta olisi helpoin paeta. Hän kuitenkin hieman siristi silmiään ja kysyi: ”…miksi et suostunut antamaan DNA-näytettä?”
Reyes seisoi lentoaseman parkkipaikalla ja jutteli Moiran kanssa.
”No, se on kuitenkin nyt hoidettu”, hän sanoi, ”en jaksa enää seisoskella täällä kylmässä. Taidan lähteä kotiin, jos homma kerran on tehty. Minulla on huomenna kuitenkin iltavuoro ja pitää katsoa, mitä Hanzo ja Jesse ovat saaneet aikaan”
”Heidät tuntien he ovat varmaan taas ihan umpikujassa”, Moira huomautti ja käveli virnistäen autonsa luokse. Reyes hymähti huvittuneena.
”Kuulin, että he olisivat päässeet johonkin läpimurtopisteeseen”, hän huomautti. Silloin Reyesin kännykkään kilahti viesti Hanzolta. Reyes kurtisti kulmiaan ja katsoi viestiä:
Murhaaja on ihan kohta plakkarissa! Sain selville jotain mullistavaa!
Reyes virnisti ja käveli Moiran auton luokse, koputtaen ikkunaan ja Moira rullaten ikkunan alas. Reyes näytti viestiä Moiralle.
”Minähän sanoin! Mullistavia asioita on tehty, ainakin Hanzon mukaan”, hän sanoi virnistäen. Moira katsoi tiukasti viestiä, kunnes kännykkä taas värähti ja uusi viesti pamahti ruudulle.
”Öm… sinun kannattaisi varmaan mennä katsomaan, onko Hanzo kunnossa”, hän huomautti. Moira oli tottunut yleensä siihen, että Reyes vitsaili hänen kustannuksellaan – yleensä Hanzon ja Jessen kanssa nyt, kun Jesse oli liittynyt joukkoon. Moira sulki ikkunan ja Reyes luki viestin, tuntien kalpenevansa:
Se on McCree! Tarkista DNA!
Chapter 14: Noita AU
Chapter Text
Jesse katseli huolestuneena pihamaataan, hieroen niskaansa. Syksy olisi kohta ohi ja talvi koputtelisi ovelle. Olisi sadonkorjuun aika nyt, jos koskaan, mutta hänen kasvimaansa näytti kuolleelta. Yhdessäkään kasvissa ei ollut kukan kukkaa, saati sitten toivottua hedelmää. Jesse huokaisi raskaasti ja vilkaisi tien yli naapurinsa kasvimaata, joka kasvoi upeasti! Naapuri olikin jo käynyt hakemassa satonsa ja valmistautui talven tuloon. Jesse tiesi, että hän voisi ihan hyvin vain hypätä pyörän selkään ja käydä lähikaupasta ostamasta ruokatarvikkeita, mutta harmitus jäi silti kalvamaan häntä.
”Ongelmia puutarhan kanssa, vai?” kuului ääni naapurin terassilta. Jack Morrison käveli ison tynnyrin kanssa ulos, ”älä huoli… se on ollut koko kaupungissa. Tuntuu, että tänä vuonna mikään ei kasvanut tai tehnyt hedelmää…” Jesse kallisti ihmeissään päätään.
”Okei, paljasta siis; miten sinä sait kasvisi taas loistamaan noin upeasti?” hän kysyi ja Jack naurahti pienesti.
”Noo… minulla on ystävä, joka on puutarha-alalla. Hän on auttanut minua aika usein kasviensa kanssa”, Jack vastasi vain, jopa turhan salamyhkäisesti. Jesse siristi hieman silmiään ja vilkaisi kelloonsa.
”No, joka tapauksessa tämä sato taisi olla tässä”, hän vastasi ja käveli ovelleen, ”ehkä ensi vuonna sitten”. Tähänkin Jack vain naurahti ja jatkoi kuivien kasvien poisheittämistä. Jesse veti oven kiinni perässään ja meni istumaan pikkuisen omakotitalonsa olohuoneeseen keinutuoliin, avaten television ja vilkaisten aina välillä varovasti ikkunasta ulos. Jack Morrison oli ollut Jessen naapuri jo kolme vuotta ja he tulivat hyvin toimeen. Jack oli rauhallinen paikallinen opettaja, joka hoiti kasvimaataan ja flirttaili paikallisen komisarion kanssa. Jesse hymähti huvittuneena ja siirsi katseensa televisioon.
”…ja myrsky kulkee pohjoisesta Moonlightin lävitse kohti rannikkoa…” meteorologi selitti. Jesse olisi toivonut, että hän olisi saanut rauhassa viettää loppupäivän sisällä nuollen haavojaan, mutta jos huomisiltana tulisi myrsky, olisi Jessen vietettävä myös tämäkin ilta korjaamassa tavaroitaan sisälle. Niinpä hän nousi mutisten ylös ja lähti ulos laittamaan tavaroita tiukasti vajaan. Syysmyrskyt olivat tavallisia, mutta ne vesittivät viimeisetkin mahdollisuudet siitä, että Jesse saisi edes jotain vielä kasvatettua puutarhassaan. Hän vilkaisi taas tien toiselle puolella ja räpytteli silmiään, nähden, miten Jack Morrison kaatoi jotain sinistä jauhetta puutarhaansa.
”Mitäs tuo on?” Jesse huikkasi kiinnostuneena tien yli. Jack nosti katseensa ja sillä samalla sekunnilla hän vetäisi pussin suun kiinni, naurahtaen hieman hermostuneena.
”La-lannoitetta vaan”, mies vastasi ja kipitti nopeasti sisälle. Jesse siristi silmiään epäillen ja nappasi lapion maasta, vieden sen varastoon. No, ehkä Jackilla oli joku erityisen tehokas lannoite, joka piti kasvit hyvässä kunnossa.
Seuraavana aamuna Jesse lähti perinteisesti töihin kirjakauppaan ja palasi taas kello 16. Illaksi ja yöksi luvattu myrsky teki jo tulojaan ja sade ja tuuli vihmoivat jo hieman. Jesse tiesi, että se pahenisi lähemmäs iltaa, joten päästyään kotipihalleen, hän vei pyöränsä nopeasti varastoon. Kun hän astui ulos varastosta, hänen naapuristalkkeriluonteensa heräsi hullun lailla, kun hän näki jonkun Jackin olohuoneen ikkunassa. Toki Jack oli siellä myös, mutta hän näytti juttelevan jonkun kanssa. Ja ei, se ei ollut komisario Reyes. Jos se olisi komisario, he eivät olisi olohuoneessa, he olisivat makkarissa. Tämä henkilö oli huomattavasti pienikokoisempi, mustiin pukeutunut hahmo, jolla oli pitkät tummat hiukset. Jesse nojasi kiinnostuneena aitaansa ja katseli, miten kaksikko astui pois olohuoneesta. Pian ulko-ovi aukesi, Jesse panikoiden napaten läheisen haravan ja alkaen olevinaan haravoida lehdistä tyhjää etupihaansa. Jesse ei todellakaan osannut odottaa seuraavaa; ulos astui erikoisesti pukeutunut mies. Hänellä oli pitkä, musta takki, sekä hienommasta silkistä valmistettu liivi. Hänen tummien housujensa päälle oli vedetty saappaat ja hänellä oli naamassaan ja korvissaan koruja, sekä kaulassa ties minkälaisia killuttimia. Hänellä oli hohtavia, sinertäviä koruja myös hiuksissaan ja lantiollaan hänen vyöllään oli kiinni ties minkälaista pussukkaa. Lisäksi hänellä oli laukku, jossa roikkui myös talismaanin näköisiä esineitä.
”Kiitos, kun tulit. Kukaan meistä ei varmaan olisi arvannut tätä viikko sitten, kun kävit”, Jack naurahti, astuessaan miehen perässä ulos. Toki Moonlightin kaupungissa asui erikoista väkeä, mutta ei sentään noin erikoista. Mies oli kuin goottijuhlista karannut. Eniten Jesseä tosin hämmensi miehen jaloissa pyörivä musta kissa, joka maukui ja näytti katselevan Jesseä. Sen kiiltävät keltaiset silmät saivat Jessen sydämen hyppäämään kurkkuun. Ja kun mies nosti katseensa Jesseen, ei Jesse voinut, kuin vain tuijottaa häntä ihmeissään, vaikka hänen äitinsä oli monta kertaa sanonut, että Jesse, muru, vieraita ei saa tuijottaa, ”a-ai hei, Jesse!” kuului hieman hermostunut ääni miehen takaa, ”Hanzo, tässä on Jesse. Se naapurini, josta kerroin”, Jack sanoi ja mies katseli kiinnostuneena Jesseä. Hän näytti itsekin mustalta kissalta, joka oli löytänyt pikkuisen hiiriparan ja yritti nyt metsästää sen itselleen. Miehen nimi oli siis Hanzo… Erikoinen nimi paikalliselle. Jos siis mies edes oli paikallinen.
”Ahaa, sinä siis olet Jesse. Oikein mukava tutustua”, mies huikkasi tien yli ja lähti rivakoin askelin kävelemään kadun poikki. Jesse puristi haravaansa ja kun häntä roimasti pienempi mies saapui hänen aitansa luokse, Jesse ei voinut muuta, kuin tuijottaa äimän käkenä.
”Ja-ja sinä lienet tämä… puutarhuri, josta Jack on kertonut, vai?” Jesse kysyi. Hanzo katseli häntä pitkään, avaten hieman epävarmana suutaan, kunnes hän naurahti pehmeästi ja vastasi:
”Kyllä, se olen minä. Mukavaa, että Jack on maininnut minutkin usein”. Hanzo vilkaisi virnistäen taakseen Jackia, joka vain nielaisi pienesti ja nojasi aitaansa, ”minun on nyt joka tapauksessa mentävä. Oli ilo tavata, Jesse” Jessen nimi miehen huulilla tuntui jotenkin niin… vahvalta. Ja Jessen yllätykseksi mies ei soittanut taksia tai ottanut pyörää tai autoa vaan lähti kävellen pois, pikkuinen musta kissa seuraten häntä. Jessen ja Jackin naapurusto oli aika kaukana keskustassa ja Moonlightissa yleensäkin paikat olivat aika kaukana toisistaan, joten oli yllättävää, että mies oli tullut kävellen. Ehkä hän asuikin lähistöllä… Kun mies oli kadonnut heidän näköpiiristään toiselle kujalle, Jesse oli jo avaamassa suutaan ja kysymässä Jackilta, kuka hitto tuo goottimies oli, mutta Jack oli jo painellut sisälle ja vetäissyt ovensa kiinni. Jesse jäi tuijottamaan hölmistyneenä miehen perään.
”Jaahas…”
Seuraavana aamuna Jesse heräsi varhain keittämään kahvia. Hän venytteli ja haukotteli ja kaatoi kahvin mukiinsa, pistäen radion päälle.
”…on ollut tuhoisa. Koko kaupunkia eilen riepotellut myrsky teki suuria tuhoja asuinalueeseen ja lisää syysmyrskyjä on vielä tulossa…” sanoi toimittaja radiosta. Silloin Jesse säpsähti ja vilkaisi ulos. Ai niin! Se myrsky! Ja myrskyn tuhot näkyivätkin melkein jo ikkunasta. Jesse kuitenkin pinkaisi aamutakissaan ulos ja kun hän pääsi etupihalleen, hän ei meinannut uskoa silmiään. Kaikki hänen kotinsa puut olivat kaatuneet ja hänen vajansa oli myös lyyhistynyt maan tasalle. Jesse räpytteli silmiään ja katsoi, miten muutkin naapurit olivat tulleet ulos korjailemaan myrskyn jälkiä.
”Hittolainen…” Jesse kirosi ja päätti näin alkajaisiksi nostaa kaatuneen vesitynnyrinsä. Koko naapurusto oli ihan sekaisin. Onneksi kuitenkin kivestä rakennetut vankat talot eivät olleet ottaneet niin paljon osumaa. Mitä nyt pari lehtipuuta oli kaatunut talojen päälle. Onneksi isoja ja paksuja puita ei alueella juurikaan kasvanut. Kuitenkin seuraava näky sai Jessen katseen laajenemaan, ”mitä… helvettiä…” hän katseli Jack Morrisonin pihaa, joka oli aivan normaali. Yksikään puu ei ollut kaatunut, eikä hänen vajansa ollut edes menettänyt oviaan. Kaikki oli siististi paikoillaan ja jopa hänen eilen ulos tuomansa kukkakärri oli pysynyt siististi rappusten vierellä. Jack käveli ulos hakemaan postilaatikosta aamun lehden, kun Jesse harppoi kadun yli hänen luokseen, ”okei, mitä helvettiä, Jack?” hän kysyi. Jack tuijotti ihmeissään miestä ja otti lehtensä postilaatikosta.
”Kas, huomenta vain sinullekin, Jesse. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.
”Älä leiki tyhmää. Kaikkihan tässä näkevät, että sinun pihasi on ihan siisti. Viime yönä oli syksyn pahimpia hirmumyrskyjä. Miten voi olla mahdollista, että kaikki. Huom, kaikki naapuruston talot kärsivät viime yön tuhoista, mutta sinun pihasi on yllättäen ihan normaali?” Jack hieroi niskaansa hieman hermostuneena.
”E-en ajatellut, että huomaisit. Kun… näinhän on käynyt joka hirmumyrsky”, hän sanoi. Jesse pohti hetken esimerkiksi viime syksyn hirmumyrskyä. Niin tosiaan oli käynyt! Koko naapurusto oli keskittynyt tuhojen korjaamiseen – Jesse mukaan lukien – että he eivät olleet edes tajunneet, ettei Jackin piha ollut ottanut yhtään vahinkoa, ”joka tapauksessa voin auttaa sinua korjausten kanssa”, hän ehdotti hymyillen, mutta Jesse ei päästänyt asiaa näin helpolla läpi.
”Miten helvetissä teet tuon? Ihan oikeasti, haluan tietää”, hän vaati, ”sinä teet jotain pihallesi. Jotain tosi kummaa”
”En voi kertoa, Jesse. Valitan”, Jack vain vastasi ja lähti lehtensä kanssa kävelemään sisälle.
”Muut eivät tajua tuota. Miksi eivät? Pitääkö heille sitten ihan kädestä pitäen näyttää, miten erikoisesti pihasi käyttäytyy?” Jesse kysyi, jolloin Jack pysähtyi. Hän tuijotti pitkään miestä, kunnes Jack kääntyi ja kipitti nopeasti Jessen luokse.
”Okei, okei… mu-muille ei saa kertoa. Heille ei saa tehdä selväksi mitään”, Jack vaati. Hän huokaisi ja kaivoi hetken taskujaan, kunnes hän otti sieltä pienen käyntikortin, ”se mies, joka kävi eilen luonani. Hänen nimensä on Hanzo Shimada. Hän asuu kaupungin laidalla pienessä mökissä”, Jack oli pitkään hiljaa, ojentaen mustan käyntikortin Jesselle, jossa oli kuvioitu nimi, numero ja osoite hopeisilla kirjaimilla, ”hän on noita”, Jack kuiskasi lopulta. Jesse katsoi hölmistyneenä Jackia.
”No-noita?” hän kysyi ja Jack nyökkäsi taas.
”Tuossa on hänen osoitteensa. Hän tekee palveluksia rahaa vastaan, mutta ei kauheasti huutele nimeään”, hän kuiskasi, ”jos haluat, että sinunkin kasvimaasi kukoistaa ja myrskyt eivät vaikuta siihen, kannattaa mennä hänen puheilleen. Mutta älä sano, että minä vinkkasin hänet”. Ja niin Jack kipitti nopeasti takaisin sisälle, vetäisten taas oven nopeasti kiinni. Jesse tuijotti ihmeissään miehen perään ja katsoi sitten käyntikorttia. Hän ei tiennyt, pitäisikö nauraa vai olla vihainen. Mitä helvettiä Jack oikein kuvitteli? Että Jesse uskoisi joihinkin noitiin? Ei noitia ollut olemassa. Ne olivat vain satukirjan höpinää. Jesse ei tietenkään lähtisi ottamaan selvää, asuisiko tuossa osoitteessa noitaa.
Parin päivän päästä Jesse lähti ottamaan selvää, asuiko tuossa osoitteessa noitaa. Hän katsoi mapsista osoitteen, joka osoitti tyhjää tonttia lähellä vuoria. Koska nyt oli huomattavasti aurinkoisempi päivä ja myrskytuhoja oli edes jonkun verran saatu korjattua, Jesse uskalsi lähteä taas pyöräilemään pitkin kaupunkia. Hän pyöräilikin hyvän tovin, ennen kuin saapui kyseiseen osoitteeseen. Jesse ei meinannut uskoa silmiään, kun tyhjän tontin kohdalla todella oli vanha tumma mökki. Ja se tosiaan näytti noidan mökiltä. Jesse laski varovasti polkupyöränsä nojaamaan vasten aitaa ja asteli puutarhaan. Puutarhassa kasvoi kasveja, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Ne suorastaan hohtivat tai sitten Jesse vain kuvitteli. Joka tapauksessa hän käveli pienen puutarhan läpi kivipolkua pitkin ja saapui ovelle, vetäen kellon narusta. Meni hetki, kun ovi avautui ja ovella seisoi taas tummiin pukeutunut goottimies. Hanzo oli siis hänen nimensä…
”Kas kas… sehän on Jesse”, mies sanoi ja virnisti, ”mielenkiintoista, että löysit tänne”. Jesse ei oikein tiennyt, mikä hänen suunnitelmansa oli. Hän oli ihan varma, että Jack oli vain huijannut häntä ja oli varma löytävänsä tyhjän tontin, mutta nyt hän oli tässä, todennäköisen noidan ovella.
”Tu-tuota… kuulin, että… voisit auttaa hieman puutarhan kanssa”, Jesse vastasi. Hanzo vain hymyili ja avasi ovea enemmän.
”Astu sisään, riisu vain takkisi”, hän vastasi. Kun Jesse astui sisälle tummaan mökkiin, hänen nenäänsä leijaili eri suitsukkeiden tuoksu. Paikka oli maaginen. Vaikka ulkona oli kaunis valoisa päivä, koko pimeä mökki oli valaistu kynttilöillä. Paikka tosiaan oli lumoava… Jesse riisui takkinsa ja asteli varovasti kynnysmaton yli olohuoneeseen. Hanzo käveli keittiöön ja Jesse kuuli, miten hän laittoi siellä astioita. Jesse istui varovasti alas räiskyvän takkatulen ääreen, ”sanoin kyllä Jackille, että ei kertoisi minusta muille…” Hanzo huomautti keittiöstä.
”E-en kuullut sinusta itseasiassa Jackilta”, Jesse vastasi ja oli jo keksimässä itselleen toista valetta, mutta silloin jokin liikahti hänen taskussaan. Jessen silmät suurenivat, kun hän näki Hanzon käyntikortin leijailevan pois hänen taskustaan suoraan keittiöön. Pian Hanzo kurkkasi keittiöstä ja näytti käyntikorttiaan virnistäen.
”Et osaa ainakaan valehdella, cowboy”, hän vastasi ja katosi taas keittiön seinän taakse. Jesse punastui hieman ja kosketti stetsoniaan päässään.
”E-eli… sinä olet siis… noita?” hän kysyi.
”Ehkä olen, ehkä en…” Hanzo vastasi keittiöstä. Pian hän palasi tarjottimen kanssa, johon oli katettu kaksi teekuppia, sekä erikoisen näköisiä sinisiä leivoksia. Jesse oli hieman vastahakoinen ja päättikin olla ottamatta mitään tarjottimelta. Hanzo sen sijaan otti teekupin ja pyöritteli lusikkaansa siinä, ”aiotko sinäkin hurmata jonkun tyttösen puutarhallasi?”
”Mi-mitä?” Jesse kysyi ja kallisti päätään.
”Niin… Jack tuli tänne ja pyysi Melius hortus-pulveria, joka parantaa kasvien kasvamista ja tekee niistä… noh, todellisia superkasveja”, Hanzo kertoi, ”sitten hän halusikin minulta Mane in terra-suitsuketta, joka jumittaa hänen talonsa paikoilleen hirmumyrskyn ajaksi. Hyvä suitsuke, käytän sitä itsekin”. Hanzo hörppäsi teetään, ”tietysti minun oli käytettävä myös Occultus-seerumia, jotta hänen naapurinsa eivät alkaisi ihmetellä, miksi Jackin elämä on niin täydellistä. Käytän sitä samaa seerumia myös tähän taloon, jotta ihmiset eivät kiinnittäisi minuun huomiota”
”E-eli… minä olin oikeassa, vai? Kuvittelin aiemmin, että tässä on vain tyhjä tontti”, Jesse sanoi, mihin Hanzo vain nyökkäsi naurahtaen.
”Se on erikoinen seerumi. Sanotaan, että taian lahjoja omaava henkilö pystyy näkemään seerumin läpi”, hän vastasi ja laski sitten katseensa tiukasti Jesseen. Hän virnisti ilkikurisesti kuitenkin, pieni leikkisä ilme kasvoillaan, ”sinulla on siis lahjoja. Sinä näit Jackin taian läpi ja näit myös minun taloni. Hämmästyttävää suorastaan”
”Minä haluan vain pitää huolta puutarhastani”, Jesse sanoi yhtäkkiä, ”siinä kaikki. Jos sinulla on kerran jotain pulveria tai seerumia tai jotain, niin… haluaisin sitä jonkin verran. Mutta en siksi, että haluaisin hurmata jonkun. Jos sinä yhtään tunnet Jackia, tiedät, että hän on heikkona kaupungin komisarioon. Hän haluaa tehdä puutarhasta nätin hänelle. Mutta minä haluaisin tehdä siitä nätin ihan vain itselleni”
”Näet aika paljon vaivaa sen eteen”, Hanzo sanoi ja kävi nojaamaan nojatuoliinsa. Hänen kissansa hyppäsi hänen syliinsä ja kiipesi siitä taas nojatuolin selkänojan päälle, katsellen Jesseä yhtä kiinnostuneena, kuin omistajansakin, ”yksi pussi Melius hortiusta maksaa 2000 dollaria. Pussin sisältö riittää noin yhden kasvukauden ajaksi”
”Ni-niin paljon?” Jesse kysyi hieman jopa yllättyneenä. Hän tiesi, että Jack oli huomattavasti varakkaampi, kuin Jesse. Tekihän hän opettajan työtä ja siitä sai yllättävän hyvää palkkaa. Jesse taas oli töissä kirjakaupassa, joten hänen palkkansa oli puolet pienempi.
”Hei, jos se maksaisi vähemmän, kaikki käyttäisivät sitä”, Hanzo huomautti. Silloin hänen kasvoilleen nousi kuitenkin se sama tuttu virne ja hän nousi ylös, laskien myös teekuppinsa alas tarjottimelle, ”mutta… otan minä muutakin maksuna”, Hanzo vastasi. Ja sillä samalla hetkellä, hän kävi heti kiinni saaliiseensa. Hanzo suorastaan rojahti istumaan Jessen syliin, koskettaen tämän rintalihaksia, ”olet komea nuori mies… ja minä taas olen yksinäinen noita pienessä mökissäni. Tiedätkö, mitä ajan takaa, cowboy?” Hanzo kysyi kuiskaten ja Jesse nielaisi. Nyt, kun Hanzo tosiaan istui tässä hänen sylissään, hän ei voinut olla huomaamatta, miten hyvä lantio miehellä oli. Tai miten hyvä perse hänellä oli… ja käsivarret… ja nuo kauniit kasvot… Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, Jesse olisi varmaan kieltäytynyt. Mutta Hanzo oli kaunis ja salaperäinen. Ja Jesse ei tosiaan hetkeen ollut laskenut katsettaan kehenkään Kukaan ei ollut vienyt hänen kiinnostustaan erityisesti… paitsi nyt Hanzo. He katselivat hetken toisiaan silmiin, kunnes pieni virne nousi myös Jessen huulille.
”…taidan tietää”
Jack lakaisi juuri pihatietään, kun hän kuuli tutun moottoripyörän äänen. Pian pihaan ajoi Gabriel Reyes, aivan yhtä komeana, kuin yleensä. Jack hymyili ja katsoi, miten mies riisui kypäränsä ja käveli Jackin luokse, painaen suukon miehen poskelle.
”Hei, rakas. Oletko taas huhkinut pihassa koko päivän?” hän kysyi ja Jack vain naurahti lempeästi.
”Ehkäpä…” hän vastasi. Silloin he kuulivat polkupyörän pientä ininää, ja kujan päästä pyöräili kukas muukaan, kuin Jesse McCree. Hän ajoi hieman holtittomasti, kuin olisi transsissa tai jotain.
”Hei, poika. Polkupyörällä ajaminen humalassa ei ole mikään fiksu heitto”, Gabriel huomautti, kun Jesse ajoi oman talonsa kohdalle. Jesse hyppäsi pois pyöränsä selästä ja vilkaisi kaksikkoa. Hänen kasvoillaan oli mitä typerin virne, mitä miehellä voi olla. Kun hän asteli portista sisään ja kallisti hieman päätään, Jack huomasi hänen kaulassaan tummia fritsuja. Hän punastui kauheasti ja tuijotti Jesseä, joka jätti pyöränsä varastonsa oven viereen nojaamaan ja käveli hieman huojuen sisään.
”O-oliko hänellä fritsuja kaulassa?” Jack kysyi ihmeissään. Gabriel siristi hieman silmiään ja laittoi kädet puuskaan, sanoen:
”Ehkäpä… mutta minusta hänen poskellaan oli myös pieni jälki mustaa huulipunaa”
Chapter 15: Tylypahka AU
Notes:
(See the end of the chapter for notes.)
Chapter Text
Se aamu Tylypahkassa oli todella aurinkoinen ja hyvä niin, sillä yksi lukukausi oli taas saatu päätökseen. Oppilaat valmistautuivat vielä viimeiseen päivälliseen, ennen kuin juna Lontooseen lähtisi. Samalla hyvästeltiin myös ystäviä ja luvattiin kirjoitella ja nähdä taas syksyllä. Osa odotti innoissaan kesälomaa, osa oli surullinen siitä, että ystävät oli jätettävä taakse. Myös kourallinen rohkelikkoja istui käytävän penkeillä ja jutteli kesälomasuunnitelmista.
”Minä ainakin odotan innolla, että pääsen takaisin Koreaan. Isä on hankkinut minulle uudet pelikuulokkeet”, Hana sanoi innoissaan.
”Ai siitä hyvästä, että selvisit taas yhdestä vuodesta?” kysyin hänen vieressään istuva Fareeha huvittuneena. Hana vain näytti kieltä ja siirsi katseensa käytävän seinille, huokaisten pienesti.
”Tulee silti ikävä tätä paikkaa… Ja teitä kaikkia tietysti”, hän naurahti, ”kai tulette käymään kesällä?”
”En tiedä…” Angela myönsi ja hieroi niskaansa, ”minulla on aika paljon kiireitä. Mutta yritän löytää sopivan raon, jos vaikka pääsisinkin. Entäs sinä, Jesse?” Angela siirsi katseensa ruskeahiuksiseen nuoreen mieheen, joka oli vajonnut ajatuksiinsa. Hän katseli nimittäin pylväiden välistä pihamaalle, jossa joukko luihuisia istui nurmella ja jutteli. Hänen katseensa kiinnittyi erityisesti siihen erääseen kauniiseen luihuspoikaan, jonka katse oli kuin jäätä ja olemus kolkko ja ahdistava. Angela tönäisi hellästi Jesseä, herättäen tämän omista maailmoistaan, ”Jesse! Me kysyimme sinulta kysymyksen”
”A-ai mitä?” Jesse kysyi ja siirsi katseensa ystäviinsä. Angela pyöräytti silmiään huokaisten, mutta Hana ja Fareeha vain kikattivat, ”mitä aiot tehdä kesällä?”
”Öh… e-en tiedä. Kotiinhan minä menen”, Jesse vastasi vain. Hän oli elänyt koko lapsuutensa Texasissa vanhempiensa maatilalla, joten muutto Englannista kivilinnasta lämpimälle maatilalle oli joka vuosi ollut erikoinen kulttuurishokki. Mutta joka kesä oli Jesse siitä nauttinut. Hän odotti innoissaan, että sai osallistua maatilan töihin, kerätä satoa ja iltaisin mennä läheiselle järvelle uimaan. Ei tarvinnut opetella loitsuja, päntätä kirjoja tai tehdä mitään muutakaan tylsää. Jesse ei kauheasti perustanut opiskelemisesta tai pänttäämisestä, mutta hän oli päässyt ihan hyvillä arvosanoilla kursseista läpi, ”äiti ja isä odottavat jo innoissaan”, hän naurahti. Jesse erosi muista ystävistään yhdessä asiassa; molemmat hänen vanhempansa olivat jästejä. Tästä syystä Jesse kuuli aina silloin tällöin huutelua koulun käytävillä, mutta se ei häntä haitannut. Hän rakasti vanhempiaan ja välitti heistä ja koulussa oli muitakin jästivanhempien oppilaita vaikka kuinka paljon. Jessen vanhemmat olivat olleet todella ylpeitä siitä, että heidän poikansa oli velho ja olivat panostaneet Jessen opiskeluun huolella, auttaen häntä kaikin mahdollisin tavoin.
”Jessellä on suunnitelmia, koska hän on ajatuksissaan”, Fareeha huomautti virnistäen, ”mutta hän ei kerro meille niitä. Olet siis suunnitellut jotain tärkeämpää, vai?”
”Ai tärkeämpää, kuin te?” Jesse naurahti. Hän vain pudisti päätään virnistäen, ”en koskaan, te olette minulle kaikista tärkeimmät”
”Toivottavasti olemme”, Hana sanoi ja nousi ylös, ”minulla on vielä pakattavaa. Tavataanko viimeistään sitten loppulounaalla?”
”Joo! Nähdään siellä”, Angela sanoi ja nousi itsekin ylös Fareehan kanssa, odottaen, että Jesse tulisi heidän kanssaan. Hän kuitenkin nousi ylös ja otti laukkunsa.
”Anteeksi, minun on mentävä toisaalle. Mutta kuten Hana sanoi, nähdään lounaalla”, Jesse huikkasi, lähtien juoksemaan käytävää pitkin. Angela siristi hieman epäillen silmiään.
”…hän salaa jotain”, tyttö sanoi, mutta Fareeha vain kohautti olkapäitään.
”Kai Jesselläkin saa olla omia salaisuuksia?”
Ja salaisuuksiahan Jessellä oli. Yksi isoin niistä oli se, että hän seurusteli ehkä yhden tunnetuimman luihuisen kanssa eli Hanzo Shimadan. Hanzo Shimada oli erikoinen poika. Hän vaikutti todella kylmältä ja ilkeältä nuorelta mieheltä, mutta kunnianhimoa häneltä ei puuttunut. Ja olihan Hanzo aluksi ollut todella kylmä ja ikävä muita kohtaan. Ei hän oikeastaan kiusannut ketään, mutta hän sulki ihmisiä ulkopuolelle ja jakoi kylmiä katseita jokaiselle, joka edes kehtasi vilkaista häntä. Jesse tiesi Hanzon ihan Tylypahkan ensimmäisistä vuosista asti, mutta he kaksi tutustuivat paremmin vasta kolmantena vuonna. Aikaa kului ja lopulta kaksikko alkoi ystävystyä. Heidän piti tosin tavata salaa ja kaikki kesät he kirjoittivat toisilleen. Eräänä kesänä Jesse oli jopa kutsunut Hanzon luokseen maatilalle. Silloin heidän romanssinsa puhkesi. Kaksikon lisäksi vain Jessen vanhemmat ja Hanzon nuorempi veli Genji tiesivät suhteesta. Muuten kaksikko oli piilotellut sitä hyvin. Heitä nimittäin pelotti. Muut oppilaat eivät katsoneet hyvällä, jos luihuinen ja rohkelikko seurustelivat keskenään. Nämä kaksi tupaa olivat ihan eri maailmoista, mutta Jesse – kuten myös muut vähän viisaammat oppilaat – uskoivat, että tuvasta huolimatta ystäviä ja rakkaita voisi löytää Tylypahkasta myös vieraista tuvista. Oppilaiden ihmettelyt kaksikko olisi voinut ottaa vastaan, mutta eniten heitä pelotti Hanzon vanhempien reaktio. Shimadan suku oli hyvin arvostettu velhosuku ja he olivat niin sanotusti jalosukuisia. Genjin ja Hanzon vanhemmat olivat molemmat velhoja ja he paheksuivat puoliverisiä sekä jästisyntyisiä. He kutsuivat itseään puhdasverisiksi ja olivat jo hyvin varhain tehneet kaikille selväksi, että heidän poikansa eivät saisi olla tekemisissä jästisyntyisten kanssa. Puoliveriset kaverisuhteet he hyväksyivät juuri ja juuri. Tämän takia Hanzon ja Jessen oli seurusteltava salassa – poissa katseilta. Jos huhut heidän suhteestaan leviäisivät, ne saattaisivat levitä myös Hanzon vanhempien korviin. Hanzo pelkäsi, että hänet otettaisiin pois Tylypahkasta ja että hänet laitettaisiin japanilaiseen velhokouluun. Se tarkoittaisi pitkää aikaa erossa Jessestä, johon hän oli niin kovasti rakastunut. Nytkin he tapasivat kauempana Tylypahkasta, pienen metsän reunalla. Kaksikko halasi heti, kun näkivät toisensa.
”En halua päästää taas irti sinusta…” Jesse mumisi.
”Enkä minä sinusta…” Hanzo vastasi kuiskaten ja painoi kasvojaan miehen olkapäälle, ”mutta näin se vain on. Enää yksi vuosi ja sitten voin muuttaa pois vanhempieni luota sinun luoksesi. Kirjoitathan minulle koko kesän?” Jesse nyökytteli. Hän oli juuri niitä henkilöitä, jotka vihasivat kesälomia yli kaiken. Juuri tämän takia; hänen piti olla useampi kuukausi erossa rakkaastaan.
”Ja-ja minähän lupasin tulla sinne Japaniin. Otan jonkun hotellihuoneen sieltä ja sitten saat esitellä minulle kaikki paikat”, Jesse sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Hanzo nyökytteli myös, ”ja sinähän lupasit tulla taas maatilalleni. Äidillä ja isällä on ikävä sinua”. Hanzo naurahti pienesti.
”Minullakin heitä… mutta katsotaan, laskevatko vanhempani minua. He haluaisivat, että opiskelisin vielä kesälläkin”, hän vastasi ja hieroi pienesti niskaansa. He kaksi tosiaan odottivat, että koulu loppuisi lopullisesti, että he kaksi viimein valmistuisivat. He saisivat viimein olla ihan vain kahden, muuttaa yhdessä johonkin päin Englantia ja unohtaa Hanzon inhottavat vanhemmat ja muiden tuomitsevat katseet, ”tuota… ku-kuulin, että ankeuttajia on huomattu aika paljon jästien rakennusten lähellä. Joten… olethan varovainen?” Hanzo pyysi. Jesse veti henkeä ja katseli ympärilleen. Hän oli kuullut, että ankeuttajia oli tosiaan harvinaisen paljon liikkeellä jostain syystä. Ehkä ne ennustivat jotain pahaa… Lopulta Jesse nyökkäsi.
”Olen… ja osaanhan minä sen suojelusloitsun kuitenkin”, hän sanoi ja hymyili hieman, ”vastahan me opimme sen ja… eikös se ollut ihan helppo osata?”
”Sinun pitää miettiä onnellisinta hetkeäsi, Jesse. Minulla sen etsimiseen meni aika kauan”, Hanzo myönsi ja otti taikasauvansa viittansa alta. Se oli upea tumma sauva, jossa oli metallinen pidike. Sauva oli todella kallis, olihan sen sentään ostanut hänelle hänen rikas perheensä ja siihen oli vielä kaiverrettu heidän sukunsa nimi. Tosin sauvan valitsemiseen meni aikaan, sillä Hanzon sielua ei tuntunut koskettavan mikään sauva, paitsi tämä, ihan kaapiston perällä oleva taikasauva. Jessellä taas oli punapuusta tehty sauva, johon hän oli käärinyt nahkapidikkeen, josta pitää kiinni. Jesse ei ollut ymmärtänyt taikasauvoista tuon taivaallista, mutta kun hänet vietiin ensimmäistä kertaa sauvakauppaan valitsemaan sauvaansa, hän jotenkin tiesi, mikä niistä oli hänen omansa. He vilkaisivat toisiaan, ennen kuin Hanzo heilautti sauvaansa ja sanoi: ”odotum suojelius…” taikasauvasta loisti valkoista valoa ja pian kaksikon edessä seisoi todella ylväs joutsen, levitellen siipiään. Se hohti valkoisenhopeana ja nousi jo hieman lentoon.
”Aina kun näen joutsenen, mietin sinua, Hanzo”, Jesse kuiskasi ja vilkaisi häntä. Hänkin heilautti taikasauvaansa ja lausui täsmälleen saman loitsun. Pian heidän edessään seisoi myös hohtava uroshirvi. Joutsen ja hirvi vilkaisivat toisiaan ja joutsen lähti lentoon kohti taivaanrantaa, hirvi seuraten perässä. Ne juoksivat lähemmäs kohti vesirajaa, astuen lopulta pienten aaltojen päälle ja juosten kohti horisonttia. Hanzo laski sauvansa huokaisten alas ja vilkaisi Jesseä, ”minun on pakko kysyä…” Jesse sanoi ja kääntyi katsomaan kunnolla Hanzoa. Hän kosketti tämän käsiä, kunnes otti niistä hellästi kiinni, ”mitä sinä ajattelet, kun käytät loitsua?” hän kysyi. Hanzo pohti pitkään sanojaan ja silitti peukaloillaan Jessen käsiä.
”Mitä sinä ajattelet?” hän kysyi lopulta ja siirsi katseensa Jessen silmiin. Jesse vain naurahti pienesti ja katsoi kahden hohtavan olennon perään, jotka alkoivat pikkuhiljaa kadota heidän näköpiiristään, kunnes ne välähtivät pienesti ja katosivat.
”Isää… äitiä… pientä hetkeä maatilalla. Se oli syksyn alkua, kun istuimme terassilla. Lähtisin seuraavana päivänä ensimmäistä kertaa tänne”, Jesse kertoi, ”me istuimme vain siinä ja katselimme aurinkoa. Tuntui jotenkin haikealta lähteä, mutta samaan aikaan… olin jostain syystä tosi onnellinen. Vanhempani kannustivat minua, sain olla heidän kanssaan kahden. Ja tiesin, että seuraavana aamuna lähtisin Tylypahkaan”. Hanzo nyökkäsi pienesti, purren huultaan. Kehtaisiko hän sanoa? Se olisi ehkä noloa kertoa, mitä Hanzo ajatteli. Hän yskäisi pienesti ja nosti katseensa.
”Mi-minäkin… ajattelin erästä sellaista… kesäpäivää Genjin kanssa”, hän sanoi lopulta. Jesse hymyili enemmän ja veti Hanzon halaukseen. Hanzo vain halasi poikaystäväänsä hieman epävarmana takaisin, peläten, että hän jäisi kiinni valheesta, mutta Jesse tuntui nielevän tämänkin tiedon.
”Miten ihanaa kuulla!” hän sanoi hymyillen, ”meillä kahdella on siis aika samanlaiset ajatukset”
”Ni-niin!” Hanzo sanoi hymyillen. Hän yskäisi pienesti ja vilkaisi Tylypahkaa, jonka pihalla olevat oppilaat alkoivat lähtemään sisälle. Taisi olla viimeisen lounaan aika, ”meidän pitäisi varmaan mennä nyt. Lounas alkaa”
Tylypahkan asemalle tuleminen joka kevät tuntui monen mielestä haikealta, varsinkin Hanzon. Hän tiesi, että hänen junansa lähtisi täysin eri suuntaan, kuin Jessen. Jesse lähtisi Lontooseen, mistä hän hyppäisi lentokoneeseen ja lentäisi kotiinsa Texasiin. Hanzon juna lähtisi eri suuntaan. Hän menisi Pohjois-Britteihin, jossa oli toinen lentokenttä, josta meni lentoja Japaniin. Joten Hanzon oli aina jätettävä Jesselle hyvästit Tylypahkan jo tutulla asemalla. He olivat tottuneet jättämään hyvästit hieman piilossa muista oppilaista pienen puhelinkopin takana, jonne harvoin kukaan eksyi. Hanzo katseli haikeana Jesseä, joka vain hymyili leveästi. Totta kai hän oli innoissaan, että pääsi kotiin. Hanzokin oli osittain, mutta hän jäisi kaipaamaan Jesseä ja olisi mieluummin lähtenyt Jessen mukaan Texasiin, kuin mennyt kotiin.
”Minä kirjoitan heti, kun pääsen kotiin. Saat kirjeeni varmasti viikon sisällä”, Jesse lupasi ja sipaisi Hanzon poskea. Hanzo nyökkäsi, yrittäen pakottaa hymyn huulilleen. Hän oli jostain syystä niin kovin haikeana ja surullisena. Tämä oli, kuten mikä tahansa vuosi. Hän oli kokenut tämän eron ennenkin. Miksi tämä kerta tuntui niin kovin haikealta? Jesse painoi hennon suukon Hanzon poskelle, ”nähdään joko heinäkuussa tai sitten ensi syksynä. Tulen kaipaamaan sinua hurjasti”. Hanzo vain nyökkäsi, kunnes hän rutisti hellästi Jesseä, ennen kuin tämä käveli takaisin laiturille. Hanzon juna lähtisi heti Lontoon junan jälkeen, joten hän jäi vielä odottamaan laiturille ja katsoi, miten hänen poikaystävänsä otti laukkunsa ja käveli junaan sisälle. Onneksi hänellä oli paikka ihan ikkunan luona, joten pian tuttu ruskeahiuksinen poika kurkisti junan ikkunasta ja virnisti. Hanzo naurahti pienesti poikaystävälleen ja vilkaisi ympärilleen. Paikalla oli paljon oppilaita, joten heidän oli esitettävä, että he vain vilkuttivat muille. Hanzo kuitenkin veti henkeä ja juoksi ikkunan luokse.
”Jesse! Mi-minun on kerrottava sinulle jotain!” Hanzo sanoi. Jesse räpytteli silmiään ja naurahti pienesti:
”Kannattaa kertoa se nopeasti. Juna lähtee ihan kohta”
”Minä valehtelin”, Hanzo sanoi, päästäen kaikki ilmat keuhkoistaan. Jesse katsoi häntä ihan ihmeissään, ”se, mitä ajattelen, kun käytän suojelius-loitsua… minä ajattelen sitä iltaa, kun istuimme kahdestaan Tylypahkan pihan kivillä ja katselimme tähtiä. Teimme silloin salaa loitsuja ja… Minä…” Hanzo huokaisi ja yritti kerätä sanoja mielessään. Hän oli ajatellut koko lounaan ajan, miten tunnustaisi Jesselle, mutta nyt sanat vain katosivat. Hän veti henkeä ja katsoi taas Jesseä silmiin, ”se on minun onnellisin hetkeni. Olla sinun kanssasi. Rakastan sinua enkä… e-enkä halua enää piilotella tätä. Haluan tulla luoksesi käymään. Haluan kävellä käsi kädessä käytävällä kanssasi. Haluan rakastaa sinua ilman, että minun pitää pyydellä sitä anteeksi”, hän sopersi. Jesse katsoi poikaa pitkään, kunnes hän kurottui kunnolla ulos ikkunasta, kosketti rakkaansa poskea ja painautui hitaasti suutelemaan tätä. He molemmat tunsivat katseet heissä ja jotkut tosiaan tuijottivat heitä ihan ihmeissään. He kuitenkin suutelivat antaumuksellisesti, rakastuneina. Jessekään ei enää halunnut piilotella heidän suhdettaan ja jos Hanzo oli sitä mieltä, että heidän pitäisi seurustella julkisesti, niin hehän seurustelisivat julkisesti koko kansan edessä. He suutelivat pitkään, kunnes juna lähti liikkeelle ja heidän oli irrotettava huulet. Hanzo katseli kyyneleet silmissä Jesseä, mutta hymyili silti, nähden myös toisen pojan silmissä helmikyyneliä.
”Rakastan sinua!” Jesse huusi Hanzon perään, ”ki-kirjoitan sinulle! Joka päivä! Lupaan!” hän huusi junan ikkunasta, mutta Hanzo vain hymyili ja heilutti pienesti kättään. Hän huokaisi, mutta ei väsyneenä tai surullisena vaan enemmänkin helpottuneena. Ei ollut enää mitään salattavaa. Hanzo katseli, miten Tylypahkan juna Lontooseen jatkoi matkaansa. Ensi lukuvuoteen…
Notes:
Haluan kiittää kaikkia jotka ovat ficciä lukeneet! Ja anteeksi siitä, ettei tästä tullut 31 päivän haastetta, vaan puolet lyhyempi. Koulu ja opiskelut kun puskee päälle, niin ei voi mitään. Kiitos joka tapauksessa!<3