Archive of Our Own ^beta

Chapter Text

Tuo on huono idea, Morrison oli toistellut, kun Reyes oli kertonut hänelle ideansa Shimada-klaanista. Tarkoin tehty, pitkään suunniteltu raportti oli niin lähellä hyväksyntää. Jokainen minuutti, jopa jokainen sekunti, oli pohdittu tarkkaan. Aseiden kuvaukset ja joukkojen taidot oli tehty siistiksi listaksi, josta oli helppo tarkistaa jokaisen agentin paikka ja asema. Kellonajat olivat merkitty niin Japanin, kuin Euroopan aikaan, jotta Morrisonin oli helppo pitää silmällä, mitä tehtävän aikana tapahtui mihinkin kellonaikaan. Niin, täydellinen suunnitelma, mutta yksi pieni asia pisti Morrisonin silmään niin terävästi, että hän oli lähellä hylätä raportin. Agenttien lista oli täynnä hyvin koulutettuja miehiä. Koulutettu tappamaan… Vaikka Overwatch ei sitä halunnut myöntää. Nimilista sisälsi muun muassa Gabriel Reyesin nimen, sekä Ana Amarin alla toimivan lääkintämiesjoukon. Mutta kaiken tuon äärimmäisen taidon ja varovaisuuden alla oli yksi nimi, joka ei todellakaan vastannut tehtävän vaatimaa tasoa;

Agentti 1495; Cole Nicholas Cassidy

Morrison oli laskenut hitaasti raportin alas ja toistanut, ettei niin nuori ja kokematon, kuin agentti Cassidy, voisi lähteä mukaan hengenvaaralliselle tehtävälle. Hanamuran tehtävää oli suunniteltu kuukausia. Se oli ollut yksi eniten salassa pidettävistä tehtävistä. Toki muutkin tehtävät pysyivät visusti Overwatchin muurien takana, mutta tästä eivät tienneet edes tunnetuimmat ja korkealla hierarkiassa olevat agentit, kuten luutnantti Reinhardt. Shimada-klaani oli vaarallinen ja sen koura ylsi liian kauas ympäri maailmaa. Vaikka klaani ei ollut suostunut yhteistyöhön rikollisjärjestöjen, kuten Talonin, kanssa, se ei katsonut Overwatchiakaan kovin hyvänä. Shimadat kyllä tiesivät olevansa rikollisjärjestö ja siksi heille myös Overwatch oli vihollinen. Ja ottaen huomioon sen, miten vaarallinen tehtävä tulisi olemaan, Cassidyn raahaaminen sinne ei helpottanut asiaa. Poika oli vasta vajaa parikymppinen ja hänen koulutuksensa oli vielä pahasti kesken. Reyes oli kuitenkin vaatinut, että Cassidy olisi valmis; hänen kenttätehtäviensä oli määrä alkaa nyt ja Reyesin mielestä Cassidy tarvitsi käytännön näkökulmaa siihen, miten vaarallisia tietyt tehtävät voisivat olla. Morrison kyllä tiesi, että Reyes oli ottanut Cassidyn siipiensä suojaan ja antoi pojalle joskus tietynlaisia etuuksia ihan vain, koska hän oli Reyesin oppipoika. Mutta helpolla Reyes ei ollut Cassidya päästänyt. Hän oli pitänyt huolta, että pojasta tulisi yhtä taitava agentti, kuin mitä itse Gabriel Reyes oli. Ja tähän mennessä, Cassidy oli pitänyt kiinni odotuksista ja joskus, Gabrielin yllätykseksi, oli jopa ylittänyt ne. Mutta silti… Morrison ei voinut laskea Cassidya mukaan tehtävälle. Seuraavaksi Reyes ehdotti, että Cassidy tulisi epävirallisesti mukaan eikä asiasta mainittaisi raportissa. Tämä taas tulisi olemaan ongelma, jos Cassidy vaikkapa menehtyisi tehtävällä, mutta Reyes sivuutti asian ja pyysi, jälleen kerran, Morrisonia katsomaan asiaa läpi sormien. Oli Reyesin onni, että Morrison piti ystävästään, sillä tunnin jauhamisen jälkeen hän antoi viimein periksi ja antoi Cassidyn tulla mukaan – vaikkakin sitä ei merkitty millään lailla raporttiin. Reyes lupasi pitää pojasta huolta koko matkan ajan.

Cassidy oli lievästi sanottuna innoissaan. Hän pääsisi ensimmäiselle kunnon tehtävälle ihan oikeisiin kenttähommiin. Vaikkakin Cassidyn rooli oli pitkälti vain seisoa takana ja katsella, kun kokeneet agentit tekisivät ratsian linnaan, hän saisi silti olla mukana ehkä maailman siistimmässä tehtävässä koskaan; japanilaisia rikollisklaanin ninjoja… Cassidy oli kuullut, että Overwatch oli saanut yhden heistä vangiksi… tai sitten pelastanut. Cassidy ei ollut varma, kumpi oli kyseessä, sillä tiedot olivat olleet salaisia, mutta tämä vasikka oli kertonut kaiken oleellisen, mitä Shimada-klaanista kuului tietää; satoja vuosia vanha rikollisklaani, asui koreassa linnassaan Hanamuran korkeimmalla kukkulalla, omisti miljardien omaisuuden… Johtajana klaanissa oli toiminut Sojiro Shimada, kunnes hän oli yllättäen menehtynyt pari vuotta aiemmin. Nyt klaanissa piti johtoa niin sanottu Chōrō-tachi, klaanin vanhimmat. Ja kun aika oli kypsä, johto siirtyisi Sojiron vanhimmalle pojalle. Hän ei Cassidyn tietojen mukaan ollut vielä tarpeeksi vanha toimimaan johtajana ja Reyes olikin sanonut jotain, että poika oli noin Cassidyn ikäinen. Kun Cassidy rentoutui lentokoneessa ja pohti asiaa, hänen kasvoilleen nousi virne. Ajatella, jos hän olisi ison klaanin johtaja… jolla olisi miljardien omaisuus. Toki hän oli ollut – ainakin osittain – Deadlock jengin johtajana, mutta silloinkin Ashe määräsi rahankäytöstä eikä heidän omaisuutensa todellakaan ollut lähellä miljardia. Hyvä, jos edes saivat syödäkseen… Mutta Cassidy oli toiveikas tehtävän suhteen. Hän oikeastaan jopa toivoi, ettei tehtävä menisi odotetusti. Näin hän saisi näyttää Reyesille, että osasi todella toimia paineen alla yllättävissä tilanteissa.

Kun lentokoneet laskeutuivat Hanamuran lähelle ja agentit lähtivät liikkumaan kohti Shimada-linnaa, oli kaikkialla hiljaista. Kello oli lähempänä neljää aamulla, oli aamuyö. Auringonsäteet hieman yrittivät nousta jo vuorien takaa ja kun hetken Hanamuran kaduilla vain pysähtyi ja hengitti, olisi voinut sanoa, että aamu oli suorastaan kaunis. Kirsikkapuut kukkivat upeasti, ilma oli raikas ja hento yötaivas oli muuttumassa pian punertavaksi aamunkoiksi. Mutta kun Cassidy, tai kuka tahansa, olisi laskenut katseensa Hanamuran kadulla hiipiviin tummiin asemiehiin, tämä kauneus olisi hävinnyt nopeasti. Ja niin se hävisikin, kun Cassidy käveli hiljaa Reyesin vierellä ja katseli, miten hiljaiset kadut täyttyivät agenteista. Kun Cassidy nosti katseensa yhden talon ikkunaan, hän näki vanhan mummon vetävän ikkunan äkkiä kiinni. He tietävät, että olemme täällä. Ei liennyt salaisuus – ainakaan Hanamuran tällä alueella – että Overwatch oli tulossa tänne tuhoamaan satoja vuosia vanhan klaanin. Jos hanamuralaiset todella välittivät klaanista, he varmasti yrittäisivät estää Overwatchin tulon jotenkin tai ainakin vaikeuttaa tehtävää, mutta sen sijaan he hiljenivät ja odottivat. Toisaalta taas, kuka olisi iloinen siitä, että rikollisklaani asui aivan naapurissa? Ehkäpä asukkaat olivat vain iloisia siitä, että Overwatch tunki nenänsä klaanin toimintaan. Kun Cassidy ja Reyes asettuivat alkuasemiinsa, lähellä Hanamuran porttia, Cassidy huomasi kaksi vartijaa portin luona. He olivat pukeutuneet tummiin asuihin, kasvot peitettynä ja heidän takanaan oleva jykevä puuportti pysyi tiukasti kiinni. Porttiin oli kaiverrettu upea kuva lohikäärmeestä. Jos Cassidy muisti oikein, lohikäärmeet taisivat olla jotain pyhiä olentoja tälle klaanille… Reyes vilkaisi pienesti Cassidya, kunnes antoi korvanappinsa kautta käskyn; kaksi tarkka-ampujaa ampui vartijat ja pian muut agentit työnsivät portin auki kaikilla voimillaan. Portti näyttikin varsin painavalta ja heti, kun se oli saatu täysin auki, alkoi linnan pihalla kuulua huutoja, sekä aseiden laukauksia. Cassidy oli jo nousemassa ylös, valmiina liittymään taisteluun, mutta Reyes keskeytti hänet, vetäisen pojan takaisin kyykkyyn ranteesta.

”Sinä et lähde minnekään…” hän sanoi heti, mihin Cassidy vastasi kysyvällä ilmeellä, ”kun meille annetaan merkki, minä menen sisälle. Sinä jäät viiden agentin kanssa muurin luokse ja vartioit, ettei kukaan kiipeä sen yli ja yritä paeta”. Cassidyn ilme muuttui kysyvästä hyvin nopeasti vihaiseksi ja hän suorastaan murahti;

”Si-sinä lupasit, että pääsen mukaan tehtävälle!” silloin Reyesin korvanapista kuului ääntä ja hän nousi nopeasti ylös, sivuuttaen Cassidyn valituksen. Hän lähti varmoin askelin kävelemään muiden agenttien kanssa kohti porttia. Cassidy ei tosin vielä ollut valmis… ”Reyes!”

”Tämä on käsky, Cassidy!” Reyes murahti takaisin ja kääntyi katsoman nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan, ”tämä ei ole mikään sinun show’si, parempi muistaa se… Jos haluat, että otan sinut vastedes kenttätehtäville mukaan, sinun on parempi totella minua. Onko selvä?!” Reyes harvoin korotti ääntään Cassidylle. Hänen tiukka katseensa ja uhkaava olemuksensa riitti laittamaan pojan paikoilleen, mutta selkeästi Reyes tiesi, että innokkaalle Colelle se ei riittänyt tällä kertaa. Mutta äänen korotus tepsi, sillä Cassidy jäi – toki vihaisen ja pettyneen näköisenä – seisomaan rakennuksen luokse. Reyes ja Cassidy katsoivat vielä hetken toisiaan, kunnes Reyes lähti sisälle portista linnaan ja Cassidy jäi ulkopuolelle. Hän näki, miten viisi Overwatchin agenttia lähti kiertämään muuria, joten Cassidy hyväksyi lopulta karvaasti kohtalonsa ja lähti myös kävelemään muurinreunusta pitkin. Hän huokaili turhautuneena ja latasi ja tyhjensi asettaan, ihan vain huvin vuoksi. Cassidy huomasi, miten agentit naureskelivat muurin lähellä ja juttelivat keskenään, joten hän ei kehdannut mennä häiritsemään näitä, vaan käveli sen sijaan hieman kauemmas, kadoten lopulta muurin kulman taakse. Kun hän pääsisi kotiin, hän valittaisi Angelalle naama punaisena siitä, miten idiootti ja epäreilu Reyes oli. Ja ehkäpä hän voisi jopa puhua hieman pahaa Morrisonille, ihan vain pienenä kiusana… Silloin kuitenkin Cassidy kuuli puhetta muurin toiselta puolelta, kuin supisemista. Hän piiloutui äkkiä yhden rakennuksen taakse ja katsoi sitä kohtaa muurista, jonka takaa puhe selkeästi tuli. Se oli japanin kieltä, mitä Cassidy ei tietenkään osannut, kuin vain yksittäisiä sanoja. Hän kuitenkin tunnisti puhujan äänestä, että heillä oli kiire. Tämän kaiken keskeytti yllättävä aseen laukaus ja kiljunta. Cassidy säpsähti tätä hieman, sillä kiljahdus oli selkeästi naisen. Hän nielaisi raskaasti ja yritti kuunnella tarkemmin, säpsähtäen uudestaan, kun lisää laukauksia kuului ja pari muuta huutoa. Kunnes lopulta… hiljaisuus. Cassidy tiesi kyllä, mitä se tarkoitti. Hän oli sentään elänyt nuoruutensa alueella, missä laukauksien jälkeinen hiljaisuus aiheutti ahdistuksen sekä raskaan sydämen.

”Itäinen puutarha hoidettu, lähdemme katsomaan sisältä”, kuului muurien takaa. Overwatchin agentteja… murhaamistehtävissä… Cassidy ei uskonut, että naiset klaanissa olivat viattomia. Oikeastaan hän uskoi, että klaanin pahimmat ninjat olivat juuri naispuolisia, mutta mitä hän osasi yhtään päätellä äänistä, olivat nuo naiset todennäköisesti ihan jotain muuta, kuin ninjoja. Kenties klaanin orjatyövoimaa… palvelijoita… Ansaitsivatko he noin karun kohtalon? Cassidy sulki silmänsä raskaasti ja yritti unohtaa naisten kiljumisen ja tuskanhuudot ennen kuolemaa. Ja yritti unohtaa ennen kaikkea sen, että tuon kaiken aiheutti Overwatch, järjestö, johon Cole kuului koko sydämestään ja jonka hän oli pitkään laskenut paljon paremmaksi, kuin Deadlock jengin. Mutta nyt... Silloin pieni tömähdys keskeytti Cassidyn raskaan ajatusvirran ja hän avasi silmänsä, vilkaisten muurin lähelle. Muurin toiselta puolelta oli hypännyt joku nuori poika; hiukset tummat, kuin yötaivas, päällään vain vitivalkoinen oloasu, jonka helmaan oli roiskunut verta. Cassidy kallisti pienesti päätään. Poika oli hänen ikäisensä… Ja oli näemmä jotenkin ihmeellisesti paennut linnasta. Cassidyn pitäisi hälyttää apuvoimia, ottaa poika kiinni. Hänellä oli tuliase, kun taas pojalla ei näyttänyt olevan ainakaan mitään isoa asetta mukanaan, ellei tuon helman alla ollut piilossa jokin tikari tai pienempi käsiase. Mutta pojan tärisevästä ja pelokkaasta olemuksesta Cassidy uskoi, että pojalla tuskin oli mukanaan mitään tällaista. Miten hän oli päässyt pakoon? Ne naiset olivat varmasti yrittäneet paeta pojan kanssa… Ilmeisesti agentit eivät olleet nähneet poikaa, sillä he olisivat varmasti ampuneet myös hänet muurin juurelle. Agentit eivät olisi ikinä päästäneet poikaa karkuun. Ja Cassidy oli hyvä agentti! Hän ei myöskään päästäisi poikaa pakoon! Hän veisi tämän Reyesin luokse ja Reyes saisi päättää hänen kohtalonsa! Hän voisi kouluttaa pojasta agentin, antaa hänelle uuden kodin, kuten Cassidylle… Tai sitten… Poika teloitettaisiin Shimada-linnan verisessä puutarhassa muiden eloonjääneiden kanssa, hänet vietäisiin kuulusteluihin tai hän joutuisi vankilaan. Cassidy veti pitkään henkeä ja poika vaikutti kuulevan tämän, sillä hän käännähti katsomaan rakennusta, jonka takana Cassidy oli piilossa ja oli jo juoksemassa, kunnes Cassidy paljasti piilonsa. Ennen kuin poika kerkesi avata suutaan ja sanoa mitään, Cassidy asetti sormen huulilleen ja pudisti päätään, osoittaen muurin reunusta. Agentteja… jos huudat, he kuulevat sinut. Poika katsoi silti epäillen Cassidya, mutta Cassidy vain ojensi varovasti kättään.

”Vien sinut turvaan… pois täältä… lupaan”, Cassidy kuiskasi. Poika piti kuitenkin kädet tiukasti nyrkissä sivuillaan. Hän oli taas avaamassa suutaan, sanoakseen jotain, kunnes he molemmat kuulivat askelia taas muurin nurkalta. Cassidy ei jaksanut odottaa pojan vastausta, hän nappasi tämän kädestä ja he lähtivät juoksemaan käsi kädessä pitkin Hanamuran aamuöisiä katuja. Cassidy ei oikeastaan edes tiennyt, minne hän kuljetti poikaa, koska kadut olivat niin sokkeloisia. Mutta poika seurasi häntä eikä yrittänyt repäistä kättään pois Cassidyn kädestä. Pojan käsi oli kylmä, kuin hän olisi pitänyt käsiään tuntikausia jääkylmässä vedessä. Monen poikkikadun ja pienen sivukujan jälkeen Cassidyn oli pakko vetää henkeä ja he pysähtyivät pienellä tasanteella. Tasanteelta näki linnaan ja vasta silloin Cassidy huomasi puutarhassa olevan hävityksen; paljon kuolleita – agentteja ja ninjoja – sekä verta… Kauniisti hoidettu puutarha oli tahrittu vereen ja kun Cassidy vilkaisi poikaa, myös hänen kasvoiltaan paistoi järkytys. Niin, tuo oli hänen kotinsa… Cassidy istui varovasti kiviselle muurille, joka toimi tasanteen kaiteena ja huokaisi raskaasti. Ei hän ihan tällaista odottanut ensimmäiseltä tehtävältä… Reyes oli suojellut Cassidya siltä, että hänen pitäisi kohdata kaikki tuo verenvuodatus… Hän ei halunnut, että nuori poika joutuisi heti ensimmäisellä tehtävällä kokemaan jotain noin karua. Cassidy heitettiin todella suoraan syvään päätyyn… Ehkäpä Reyes tiesi sittenkin, että Cassidy tulisi ottamaan asioista selvää ja juuri siitä syystä hän otti Cassidyn mukaan näin raa’alle tehtävälle.

”Aiotko ampua minut nyt?” kuului tumma ääni Cassidyn vierestä ja hän nosti katseensa. Poika seisoi hiljaa hänen edessään, pitäen käsiään tiukasti yhdessä. Hänen äänensä oli väreilevä, siinä oli niin paljon tunnetta. Overwatch oli todennäköisesti surmannut hänen kotinsa, hänen perheensä. Tuo poika oli todennäköisesti joko päässyt karkuun vankilastaan tai sitten hän oli kokenut rikollisklaanin niin tärkeäksi osaksi omaa persoonaansa, että koki aivan yhä raskaita tunteita, kuin Cassidy. Ja Cassidy veikkasikin, että jälkimmäinen oli lähempänä totuutta. Ja juuri tästä syystä hän pudisti päätään.

”E-en minä tuonut sinua tänne tapettavaksi…” hän vastasi raskaasti, ääni edelleen hengästynyt, ”minä… ne naiset… e-en minä tiennyt, että tässä kävisi näin…” Cassidy ei tiennyt, mitä sanoa. Pitäisikö hänen kiittää poikaa siitä hyvästä, että tämä suostui puhumaan englantia hänen kanssaan? Pitäisikö hänen kertoa olevansa pahoillaan? Mitä hän voisi sanoa nyt, kun hänen kätensä olivat täynnä verta? Ei hän ollut toki ketään tappanut – vielä – mutta syyllisyys kalvoi häntä. Hän oli osa sitä tappamista...

”Minä tiesin”, poika sanoi yhtäkkiä ja kun Cassidy katsoi häntä, poika oli siirtänyt katseensa kohti nousevaa aurinkoa. Hänen tummat hiuksensa heiluivat raikkaassa aamutuulessa ja hän vaikutti jotenkin niin… rauhalliselta. Ehkäpä tuo paikka, mistä poika oli karannut, todella oli hänen vankilansa… Ja nyt viimein hän oli löytänyt jonkinlaisen rauhan, ”Overwatchin tulosta puhuttiin kaduilla… se oli julkinen salaisuus”, poika jatkoi ja ennen kuin Cassidy kerkesi edes kysyä, miksei klaani ollut valmistautunut tähän, poika lisäsi; ”vanhimmat eivät ole linnassa… eivät he ole olleet siellä kuukauteen… Joten tulonne on turha…” Cassidyn sydäntä raastoi vielä entistä kovemmin. Todennäköisesti nuo miehet ja naiset, joita Overwatch tänä yönä tappoi, eivät edes olleet mitenkään korkealla hierarkiassa palatsissa. He olivat vain jääneet suojelemaan kenties vanhoja ja kalliita esineitä ja linnaa yleisesti. Ai luoja… Cassidy hieroi väsyneenä silmiään ja puristi käsiään nyrkkiin. Hän oli idiootti! Täydellinen idiootti… Ja niin oli ollut myös Reyes. Hän kuvitteli pystyvänsä pitämään operaation salassa. Ja silti hän tai Morrison eivät tienneet, että koko Hanamura tiesi operaatiosta ja että kaikki päättävät elimet olivat lähteneet palatsista jo aikoja sitten, ”tai no… ei ihan turha…” poika lisäsi yllättäen ja Cassidy laski kätensä, kohottaen katsettaan. Pojan tummat silmät laskeutuivat Cassidyyn ja hän sanoi: ”saittehan minut…” Silloin vasta Cassidy yhdisti asiat toisiinsa. Tuo poika oli juuri se, mistä oli puhuttu raporteissa… Shimada klaanin perijä! Ja ne naiset, jotka olivat auttaneet pojan pakoon, olivat todennäköisesti hänen palvelijoitaan. Miksi he muuten olisivat kuolleet pojan puolesta, jos hän olisi vain joku palvelijapoika? Lisäksi poika oli pukeutunut niin kauniiseen valkoiseen kaapuun ja hänellä oli arvokkaita koruja kaulassaan sekä lantiolla olevassa vyössään… Ei hän voinut olla kukaan muu, kuin se, kenen vuoksi Overwatch osittain tuli tänne – hoitelemaan perillisen. Reyes oli puhunut siitä Morrisonin kanssa; nuori perillinen piti hoidella, jotta klaani ei saisi perijäänsä ja heidän toimintansa vaikeutuisi. Cassidyn sydäntä riisti joko ajan pahemmin, tikari upposi aina vain syvemmälle. Jos hän veisi pojan nyt Reyesin luokse, mitä Reyes tekisi hänelle? Tuskin mitään kovin mairittelevaa… Overwatch ei ollut saanut ketään käsiinsä klaanista paitsi mitättömiä ninjoja ja palvelijoita. Kaikki johtoportaan jäsenet olivat kaukana, paitsi tämä nuori perillinen. Poika istui myös alas ja katsoi hiljaa veristä helmaansa, kuiskaten lopulta; ”arvasin, että he jättävät minut jälkeensä…” Cassidy nosti katseensa poikaan. Klaani ei siis ollut välittänyt pojasta niin paljon, kuin tämä oli ehkä ajatellut. Cassidy näki itseään pojassa… Hänellä oli tasan kaksi vaihtoehtoa; laittaa Cassidylle vastaan ja palata kauhean klaaninsa luokse jälleen kerran kidutettavaksi tai sitten joutua lukkojen taakse Overwatchissa. Tai vielä pahempaa, teloitettavaksi tuolla pihalla. Cassidylla ei ollut aikanaan vaihtoehtoja, se oli vankila tai… Overwatch. Jos hän olisi paennut, olisiko Deadlock jengi tullut pelastamaan häntä? He olivat kerran tehneet sen… Mutta kun Cassidy tuli Overwatchiin ja hänellä oli monia tilaisuuksia paeta, hän ei paennut vaan jäi. Hän löysi perheen… Koska Reyes antoi hänelle mahdollisuuden. Antaisiko Reyes tälle pojalle mahdollisuuden? Hän oli sentään ninjojen kouluttama ja varmasti taitava taistelija, vaikkei se siltä nyt vaikuttanut. Mutta toisaalta taas, Reyesiin ei voinut luottaa. Hän tuskin kuunteli, mitä sanottavaa Cassidylla oli. Joten ehkäpä parasta, mitä Cassidy nyt voisi tehdä, olisi… vapaus. Vapaus pojalle tehdä oma päätöksensä. Hän voisi antautua Overwatchille, lähteä klaanin perään tai kadota maan alle, löytäen oman polkunsa. Mitä Cassidy olisi itse tehnyt tuossa tilanteessa pari vuotta aiemmin? Hän ei osannut sanoa… Mutta hän olisi silloin tehnyt mitä vain, jotta olisi saanut vapauden valita vielä kolmannesta vaihtoehdosta... tai luoda satoja omia vaihtoehtoja itselleen. Niinpä hän nousi päättäväisenä ylös.

”Emme me saaneet sinua”, hän sanoi ja poika nosti yllättyneenä katseensa, ”sinä karkasit käsistäni tai jotain… Tönäisit minut katukiveen ja löin pääni… Joka tapauksessa, kun herään ja palaan muiden agenttien luokse, sinä olet jo kaukana”. Poika katsoi ensin hieman epäillen Cassidya, kunnes hän nousi varovasti seisomaan. He katsoivat pitkään toisiaan silmiin, Cassidyn ilme itsevarmempana. Jos Reyes saisi tietää, että Cassidy päästäisi tämän pojan menemään vapaaehtoisesti, hän varmaan pistäisi pojan hyllytykseen useammaksi kuukaudeksi. Mutta jos poika todella halusi vapauden, kolmannen vaihtoehdon päättää, niin Cassidy oli valmis antamaan sen. Poika käveli lähemmäs Cassidya ja kysyi:

”Miksi tekisit niin? Olet Overwatchin agentti…”

”Ehkäpä”, Cassidy vastasi, ”mutta olen samankaltaisista taustoista, kuin sinä. Annan sinulle vapauden valita… Jos minä olisin saanut sellaisen omana aikanani, olisin ehkä valinnut toisin, en tiedä…” vaikka Cassidy oli alkanut pitää tuosta salaperäisestä pojasta, hän ei halunnut paljastaa itsestään liikoja. Olihan poika kuitenkin vielä klaanin jäsen ja voisihan se olla, että poika lopulta palaisi klaaninsa luokse. Poika kuitenkin tuntui tyytyvän Cassidyn selitykseen ja nyökkäsi lopulta hitaasti.

”…minun on palattava vanhimpien luokse… Mutta vakuutan sinulle, että asiat tulevat lopulta muuttumaan”, poika sanoi. Cassidy ei ihan tiennyt, mitä poika tällä tarkoitti, mutta häntä hieman suretti se, että poika oli tämänkin vaihtoehdon jälkeen valmis palaamaan klaaninsa luokse. Toisaalta taas, poika oli ollut rehellinen. Hän antoi Cassidylle mahdollisuuden vangita hänet. Hän välitti kunniastaan…

”En aio estää sinua. Mutta pyydän sinua miettimään… Voisit paeta klaania ja elää jossain kaukana täältä salassa”, Cassidy huomautti, mutta poika vain hymähti, pudistellen päätään.

”Klaanilta ei eletä salassa, cowboy...” hän vastasi, ”mutta… aion vielä joskus tehdä niin. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika”. He katselivat hetken toisiaan silmiin, tummat silmät tarkastellen toisiaan. Jos asiat olisivat toisin, ehkäpä pojasta tulisi hyvä Overwatchin agentti. Hän voisi jopa olla Cassidyn ystävä… He saattaisivat tulla hyvin toimeen keskenään, ehkä jopa liiankin hyvin. Poika siirsi katseensa vyölleen, missä oli kiinni ties minkälaisia pieniä esineitä; koruja, avaimia, solkia… Hän irrotti yllättäen pienen amuletin vyöstään ja ojensi sitä Cassidylle. Amuletti oli pieni tumma pullo, johon oli kaiverrettu kultainen lohikäärmesymboli – samanlainen, minkä Cassidy oli nähnyt ympäri linnaa ja mikä oli myös pojan asusteen olkapäähän ommeltuna, ”se on sakepullo… Satoja vuosia sitten taistelleet Shimada-soturit joivat aina taistelun päätteeksi pullosta – jokainen yksitellen. Se kertoi luottamuksesta omaan joukkoonsa. Se myös rentoutti pitkän päivän jälkeen…” poika nosti varovasti katsettaan Cassidyn tummiin silmiin ja lisäsi; ”se on merkki jakamisesta… Yhteydestä… luottamuksesta” poika ojensi amuletin Cassidyn käteen ja sulki hitaasti hänen nyrkkinsä, ”toivon, että pidät siitä hyvää huolta…” hän sanoi vielä hiljaa. Cassidy vilkaisi pojan silmiä ja sitten nyrkkiään, painaen sitä enemmän kiinni, kunnes lopulta nyökkäsi.

”Lupaan varjella sitä…” Cassidy vastasi. Poika laski hitaasti kätensä alas ja vilkaisi sitten pimeälle käytävälle, joka näytti johdattelevan yhä alemmas kaupunkiin, kenties sen rajoille ja kauemmas linnasta. Poika todennäköisesti lähtisi sinne, ”kysyisin nimeäsi, mutta… saan varmaan sen aika helposti tietooni Overwatchin tiedoista”, Cassidy lisäsi, hymyillen pikkuisen. Poika nosti katseensa takaisin Cassidyyn ja nyökkäsi pienesti.

”Minä en edes kehtaa kysyä nimeäsi… Tuskin sitä kerrot, olethan agentti”, poika vastasi, mutta sen sijaan Cassidy sanoikin heti, yhdellä henkäyksellä:

”Cole Cassidy…” pojan katse tiukkeni, mutta hän tuntui hyväksyvän lopulta sen, että Cassidy halusi uskoutua pojalle edes sen verran. Se oli kuitenkin vain nimi… Asia, mikä ei kertonut hänestä lähes mitään. Cassidy oli muutakin, kuin hänen nimensä ja tämä poika oli myös sitäkin enemmän. He katselivat toisiaan vielä hetken, ennen kuin poika käveli nopeasti Cassidyn ohi. Aluksi hän käveli, sitten hän harppoi ja lopulta juoksi rappuset alas, kadoten Hanamuran varjoihin. Cassidy puristi amulettia kädessään ja siveli peukalollaan sen hopeariipusta. Jokin hänessä toivoi, että poika olisi kuitenkin jäänyt… tai antanut edes hieman tietoja Cassidylle siitä, mihin hän meni. Mutta ehkä tosiaan parempi, että he eivät tapaisi enää… eivät ainakaan lähivuosina. Poika selkeästi suunnitteli jotain klaaninsa pään menoksi. Ehkei hänkään halunnut klaanin jatkavan sortamistaan… Cassidy vilkaisi asettaan ja kiinnitti lopulta charmin kiinni siihen. Näin se pysyisi koko ajan mukana… Ja Cassidy muistaisi hetkittäin sen, kun hän oli armelias jollekulle… Armelias toiselle, jolla ei ollut vaihtoehtoja.

Cassidy sotki hieman vaatteitaan ja käveli sitten takaisin portille. Hän teki juuri, kuten oli suunnitellut; hän valehteli pojasta, sanoi kaatuneensa katukiveen ja lyöden päänsä. Reyes oli silti tehtävään tyytyväinen, vaikkei poikaa saatukaan kiinni ja osittain se saattoi johtua myös siitä, että Cassidy myönsi nähneensä pojan; hän kertoi pojan karanneen pohjoiseen kohti vuoria, vaikka poika oli lähtenyt etelään – todennäköisesti kohti juna-asemaa. Se vaikeutti agenttien työtä ja kun keskipäivä koitti, operaatio lopetettiin; pojasta ei löytynyt jälkeäkään. Reyes oli kuitenkin tyytyväinen, vaikkakin ihmetteli suuresti lentokoneella lääkintämiehen kanssa, miten Cassidylla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia ruhjeita kaatumisesta. Tämä oli ainut kerta, kun Reyes epäili Cassidyn kertomusta, mutta kun he kaksi katsoivat verellä maalattua Shimada-linnan puutarhaa ja kaikkia niitä kuolleita klaanilaisia… Cassidy tajusi, ettei tämän tehtävän tarkoitus ollut napata ketään tiettyä henkilöä. Tämä oli vain surmaamista – surmataan kaikki, kunnes yhtäkään ei jää henkiin. Reyes raportoi tehtävän onnistuneeksi, vaikka Cassidy tiesi, että ei tällä saavutettu mitään. Ei tämä näkynyt millään tavalla klaanin riveissä. He korvaisivat menetetyt sotilaat uusilla, he nousisivat jälleen. Klaani piti tuhota sisältä päin, ei jatkuva surmaaminen edistänyt rauhaa mitenkään. Reyesin olisi pitänyt luopua tehtävästä heti, kun sai tietää, etteivät vanhimmat olleet linnassa ja Cassidy oli varma, että Reyes oli tiennyt tämän heti ensimmäisestä taposta lähtien, mutta jatkoi silti. Kun Cassidy istui hiljaa lentokoneeseensa ja siveli amulettia aseessaan, hän yritti karistaa kaikki ne kuolleet pois ajatuksistaan. Paremmin hän yritti karistaa Reyesin muuttuneen persoonan; Cassidy ei olisi ikinä voinut kuvitella, että mies, jota hän ihaili suuresti, olikin nyt silmitön murhaaja. Cassidy ei vain tiennyt, että tämä olisi vasta alkua… Yö oli ollut täynnä pahuutta, verta ja muuttuneita ihmisiä, että se suorastaan koski häntä. Mutta kaiken sen pahan ja katumuksen keskellä oli pieni valo… amuletti. Se oli merkki siitä, että yksi oli päässyt karkuun pahalta. Oliko hän syytön? Oliko hän murhaaja ja rikollinen, kuten klaanilaisensa? Todennäköisesti. Mutta Cassidy ei silti kokenut syyllisyyttä siitä, että päästi pojan menemään. Hän oli varma, että poika tekisi vielä hyvää elämässään. Hän antoi uuden mahdollisuuden… Ja tuosta ajatuksesta Cassidy piti kiinni.

Cassidy ei kuitenkaan etsinyt pojan tietoja Overwatchin arkistosta. Hän ei lukenut raporttia, eikä halunnut kuulla, mitä se ninja oli tehnyt klaanissa. Hän unohti Hanamuran tehtävän tyystin ja keskittyi eteenpäin. Hän kuuli huhuja, että poika olisi yrittänyt klaanin painostuksesta tappaa tämän ninjan – joka sattui vielä olemaan hänen pikkuveljensä. Kun Cassidy kuuli tästä, hän alkoi hieman jo katua, että päästi pojan menemään. Hän oli yrittänyt tappaa oman veljensä! Se valvotti hetken Cassidya, mutta toisaalta taas se kipu, minkä Cassidy oli nähnyt pojan kasvoissa… Hän selkeästi katui tekoaan – tai niin Cassidy ainakin halusi uskoa. Hän kuuli käytävillä ja siltä ninjalta – joka kertoi myöhemmin nimekseen Genji ja joka liittyi ison leikkausoperaation jälkeen Overwatchiin – että pojan nimi saattoi olla Hanzo. Cassidy ei kuitenkaan halunnut enää puhua siitä tehtävästä. Hän halusi vain uskoa siihen unelmaan, että se poika oli parempi ihminen, kuin mitä hänen veljensä hänestä puhui. Hirviö, murhaaja, huono isoveli, tunteeton… Tällaisia sanoja Genjin puhe vilisi, mutta Cassidy ei saanut hänestä sellaista kuvaa. Cassidy oli tyhmä, hän oli sinisilmäinen ja tiesi sen itsekin. Mutta kun hän vuosia myöhemmin luki siitä, miten Shimada-klaani oli tuhoutunut ja klaanin perijä oli todennäköisesti sen takana, ei Cassidy voinut, kuin hieman hymyillä. Hän oli antanut mahdollisuuden… ja nyt se kantoi hedelmää.

Chapter Text

Aamuinen Tukholma oli monelle upea ja henkeäsalpaava näky; aurinko oli juuri noussut ja kesäinen, hieman viileä päivä sai alkaa. Tuuli tanssi jokien ympärillä, sekä kaupungin kaduilla, kun Hanzo Shimada käveli teemukinsa kanssa joen vartta pitkin. Hän oli yöpynyt pienessä kellarihuoneessa, joten nyt, kun hän viimein pääsi ulos siitä ummehtuneesta paikasta, hän hengitti aamuista tuulta, kuin hukkuva mies. Hän oli yöpynyt huoneessa jo pari yötä, mutta kun hän oli kuullut paikallisten puhuvan kellarirakennuksesta haisevasta ruoantuoksusta, Hanzo oli pakannut nopeasti tavaransa ja päättänyt jatkaa matkaa. Hän ei halunnut jäädä kiinni, koska ei halunnut olla tekemisissä virkavallan kanssa. He alkaisivat kysellä, kuka Hanzo oli ja miksei hänestä löytynyt mistään päin maailmaa mitään tietoja. Ja miksi hänellä oli väärennetty passi? Hanzo oli yrittänyt pyyhkiä itsestään kaikki tiedot, mitä vain sattui löytämään ja hän oli onnistunut siinä aika hyvin; Hanzo Shimada oli nykyään vain nimi, jota välillä kuiskittiin Hanamuran kaduilla, mutta ei muualla. Välillä entiset klaanilaiset yrittivät napata hänet, mutta silloinkin Hanzo pääsi karkuun – mitä nyt parissa poikkeustilanteessa hän oli melkein kuolla. Silloinkin hän oli vain kävellyt verisenä johonkin hylättyyn taloon ja sitonut itsensä. Hanzo ei voisi koskaan mennä sairaalaa… Siellä se rumba vasta alkaisi. Hanzo käveli teekuppinsa kanssa kivisen muurin luokse ja nojaili siihen, katsellen kaunista aamua ja yrittäen hetken vain hengähtää. Silloin kuitenkin lähistöltä kuului aika iso räjähdys ja Hanzon aistit valpastuivat. Hän näki, miten useamman talon takaa nousi savua ja ihmiset kiljuivat ja huusivat. Mitä tuolla oikein tapahtui? Hanzo lähti juoksemaan kohti räjähdystä, kuin vaistomaisesti. Hänestä tuntui, että jos lähellä tapahtui jotain paikallisille tai sivullisille, se olisi osittain hänen syytään. Klaani oli joskus tehnyt pommi-iskuja kaupunkeihin ihan vain saadakseen Hanzon ilmestymään kolostaan. Klaani tiesi, ettei Hanzo halunnut nähdä, kun viattomat joutuivat kärsimään hänen vuokseen, joten räjähdys oli hyvä tapa saada Hanzo sekä kokemaan syyllisyyttä, että kohtaamaan klaanilaiset jälleen kerran. Hanzo juoksi nopeasti sillan ylitse ja nappasi jousen selästään. Se oli piilotettu taitavasti hänen reppunsa taakse, sillä jousen kanssa kulkeminen yleisellä alueella tuskin oli kauhean suotavaa. Hän avasi myös reppunsa, josta ilmestyi kasa nuolia. Aina valmiina tällaisia tilanteita varten… Hanzo nappasi heti yhden nuolen kiinni jouseensa ja juoksi kulman takaa paikalle, missä räjähdys oli sattunut, virittäen jousensa. Hän kuitenkin pysähtyi, kuin patsas, kun huomasi räjähdyksen syyn; Null Sector. Hanzo oli nähnyt heidät silloin tällöin hyökkäämässä paikallisten kimppuun ja nytkin omnicit olivat näemmä räjäyttäneet ja tuhonneet paikkoja. Se ei tosin Hanzon katsetta kiinnittänyt, vaan se, että apu oli jo paikalla. Overwatchin lentokoneet olivat laskeutuneet lähistölle ja joukko agentteja tuhosi robotteja. Hanzo otti askelia taaksepäin ja piilotti jousensa ja nuolensa takaisin reppuunsa. Hän ei halunnut olla tekemisissä Overwatchin kanssa, koska tiesi, että Genji oli siellä. Ja siellä oli myös Genjin perhe, oikea perhe. Se perhe, joka ei kohdellut häntä huonosti tai yrittänyt murhata häntä. Hanzo vältteli Overwatchia kaikin tavoin, vaikka hänellä olikin ollut historiaa sen kanssa aina välillä – ehkä eniten veljensä kautta. Joten nytkin Hanzo lähti nopeasti juoksemaan karkuun muiden paikallisten kanssa, väistellen rakennuksista tipahtavia isoja metallinosia sekä seinämiä. Onneksi Hanzo oli ketterä, mutta paikalliset kompuroivat hänen tiellään, joten hän matkalla nappasi aina välillä jonkun pois tippuvien rakennuspalasten tieltä. Hanzo ei ollut sankari, ei hänestä ollut tuollaiseksi sankariksi, kuin Genjistä, mutta ei hänkään halunnut nähdä sivullisten kärsivän. Vaikka hän oli laittanut monia sivullisia kärsimään… ollessaan klaanissaan ja jääden heidän kanssaan. Hanzo upposi hitaasti ajatuksiinsa, puristaen pienesti toista kättään nyrkkiin. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä Hanzo ei huomannut edessään hitaasti vajoavaa rakennusta, kunnes sen viimeinenkin kantava osa napsahti poikki ja iso kasa romua tippui suoraan Hanzon päälle. Hänen reaktiokykynsä ansiosta hän sai kuitenkin juuri ja juuri työnnettyä pari ihmistä pois alta, ottaen putoavat betoninjärkäleet suoraan päälleen. Hanzo lyyhistyi äkkiä maahan polvilleen, yrittäen suojata päätään. Hän oli kuitenkin varma, että jäisi järkäleiden alle ja todennäköisesti menettäisi henkensä. Kaikkialla tuli pimeää ja Hanzo tunsi, miten todella kova betoninpala painoi hänen alaselkäänsä yhä vain lähemmäs maata ja maata, hitaasti murskaten häntä. Hanzo voihki kivusta, yrittäen kuitenkin edelleen suojata päätään, tukistaen hieman hiuksiaan ja hengittäen raskaasti. Näinkö tämä kaikki päättyisi? Hän jäisi jumiin ison betonipalan alle? Häntä olivat jahdanneet maailman murhanhimoisimmat ninjat ja hän lopulta kuolisikin vain betonipalan alle? Säälittävää... Silloin kuitenkin hän kuuli romukasan ulkopuolelta puhetta ja avunhuutoja. Paikalliset huusivat joitakin apuun… He olivat nähneet, miten Hanzo oli jäänyt betonikasan alle! Sen kaiken paniikin ja pelon keskellä Hanzon sydämen täytti osittainen lämpö; jotkut ulkopuolella olivat nähneet tämän kaiken ja halusivat hänelle apua. Apua on tulossa, apua on tulossa… Hanzo toisteli itselleen, yrittäen pikkuisen työntää betonijärkälettä pois tieltä, mutta se vain painautui alemmas, melkein murskaten Hanzon pään. Hän hengitti raskaammin, paniikki nousten pahemmin hänen rinnassaan. Silloin kuitenkin hän kuuli raskaita juoksuaskelia ja tunsi, miten betoni alkoi pikkuhiljaa nousta. Kun Hanzo availi silmiään, hän näki, miten joku nosti metallisella kädellä betonijärkälettä ylemmäs Hanzon päältä.

”Nnngh… ko-koita kestää!” huusi tumma miesääni kasan ulkopuolelta. Joku todella oli tullut auttamaan… Kun betonijärkäle nousi ylemmäs, Hanzo sai suoristettua käsiään ja nostettua järkälettä myös hieman ylemmäs. Lopulta mies, joka ulkopuolella nosti järkälettä, sai suorastaan viskattua järkäleen pois Hanzon kasvojen tieltä. Kun Hanzo nosti katseensa, hän näki punaiseen ponchoon pukeutuneen cowboy-miehen polvistuneena hänen luonaan. Hanzo haukkoi hetken henkeään, heidän katseensa kohdaten. Nuo silmät… Hanzo oli joskus nähnyt nuo silmät aiemmin, tuon katseen. Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt mitään sanoa, kun mies nappasi hänen lantionsa ja jalkojensa päällä olevasta järkäleestä kiinni, ”nostan tämän kolmannella… vedä itsesi heti pois, okei?” mies varmisti. Hanzo ei osannut tehdä muuta, kuin vain nyökätä nopeasti, ottaen paremman asennon ja laskien kätensä betonijärkäleiden alle. Mies nappasi molemmilla käsillä kiinni alemmasta järkäleestä ja laski kolmeen. Kolmannella mies nosti kaikilla voimillaan järkälettä pois tieltä ja Hanzo veti itsensä äkkiä pois järkäleen alta. Hän tunsi heti kovaa kipua lantiossaan ja jaloissaan. Helvetti… Hanzo yritti nousta seisomaan tai edes jotenkin polvilleen, mutta kipu ei antanut periksi. Hän sai lopulta nostettua itsensä hieman edes polvilleen, kunnes tunsi napakan käden selällään, ”pystytkö seisomaan?” mies kysyi ihan Hanzon korvan vierestä. Hanzo pudisti päätään, yrittäen kuitenkin nousta varovasti jalalleen, joka kuitenkin pian antoi periksi, ”ei hätää… vien sinut pois täältä”, mies lupasi Hanzon kaatuessa miestä vasten. Hanzoa olisi ärsyttänyt tässä tilanteessa suunnattomasti; hän ei tarvinnut apua, ei hän ollut koskaan tarvinnut apua! Hän olisi selviytynyt tästä, kuten mistä tahansa! Hän oli selviytynyt pahemmastakin. Mutta Hanzo unohti nuo ajatukset tyystin, sillä häntä ihmetytti; missä hän oli tavannut tämän miehen? Kyseessä oli Overwatchin agentti, selkeästi, mutta hänessä oli jotain tuttua. Mies antoi Hanzon nojata itseensä ja lähti kuljettamaan tätä pois räjähdysalueelta. Hanzoa hieman kadutti, että hän oli jäänyt sen betonikasan alle. Tälläkin agentilla oli varmasti paljon muuta tehtävää, kuin kannella Hanzoa pitkin kaupunkia… Mies ei kuitenkaan kantanut Hanzoa kauas, sillä kulman takana oli poliisien rajaama alue, minkä takana oli muitakin loukkaantuneita, joita ensihoitajat hoitivat. Mies kantoi Hanzon sinne, laskien hänet varovasti alas ja huutaen parille ensihoitajalle; ”täällä tarvitaan hoitoa!” Hanzo kävi varovasti nojaamaan kivimuuria vasten ja kosketti varovasti jalkaansa. Hän oli ihan varma, että hänen molemmat jalkansa olivat vähintään venähtäneet, elleivät jopa murtuneet…

”Ki-kiitos”, Hanzo osasi vain sopertaa, mihin mies vastasi lempeällä hymyllä. Hän nousi ylös, vilkaisten kauempana riehuvia omniceja ja otti kotelostaan revolverin. Kun Hanzo laski katseensa revolveriin, hänen silmänsä suurenivat. Mitä… mitä… Miehellä oli aseessaan kiinni pieni sakepullo. Samanlainen, joka Hanzolla oli ollut nuorempana, mutta jonka hän oli lopulta antanut sille cowboypojalle, joka pelasti hänet- palaset loksahtivat paikoilleen. Se oli hän, Cole Cassidy… Mies, jonka Hanzo oli osittain joskus unohtanut, mutta nyt – jälleen kerran – mies oli pelastanut hänen henkensä, ”mistä olet saanut tuon?” sai Hanzo vain sanottua, turhan uhkaavalla äänellä. Mies vilkaisi hengästyneenä Hanzoa ja vilkaisi asettaan.

”Se-se on ihan vain oma revolverini… Kuule, minun on nyt mentävä, sinusta pidetään kyllä huolta”, Cassidy lupasi, napaten hattunsa reunasta kiinni ja iskien silmää Hanzolle, ennen kuin hän juoksi uhkarohkeana takaisin taisteluun. Hanzo avasi suunsa, yrittäen huutaa jotain miehen perään, mutta ääntä ei tullut. Hanzo katseli vain Cassidyn perään, haukkoen vielä henkeään ja unohtaen täysin ensihoitajat, jotka hääräsivät hänen ympärillään, yrittäen saada Hanzolta vastauksia kipuun ja särkyyn liittyen. Hanzo sen sijaan vain katseli miehen perään…

Hanzo ei kauaa jaksanut sairaalassa kykkiä. Hänen jalkansa saatiin sidottua ja selvisi, että hänen oikea jalkansa oli murtunut, mutta toinen jalka vain nyrjähtänyt. Lantiossa oli myös mustelmia ja ruhjeita – kuten vähän kaikkialla Hanzon kehossa – mutta hän oli silti selvinnyt yllättävän hyvin. Ja kun molemmat jalat oli sidottu, Hanzo huomasi, että käveleminen onnistui jotenkuten… Kun hoitajat kyselivät hänen nimeään ja tietojaan, Hanzo vetosi muistinmenetykseen ja sanoi, ettei muistanut nimeään tai syntymäaikaansa, kuten ei muitakaan asioita. Hoitajat katosivat usein huoneesta – olihan sairaala kuitenkin täynnä sinne tuotuja loukkaantuneita. Hoitajat olivat jättäneet television auki, missä pyöri uutisia hyökkäyksestä. Null Sectorin hyökkäys oli kuulemma tehty Tukholmaan henkilökohtaisista syistä, koskien erästä agenttia, joka oli ruotsalainen, mutta työskenteli kuitenkin kauempana Göteborgissa. Overwatchin komentaja Vivian Chase pahoitteli hyökkäystä ja pelkäsi, että lisää Null Sectorin hyökkäyksiä saattaisi tapahtua entisten ja nykyisten agenttien kotipaikoissa. Hanzo näki myös vilauksen taustalla hääräävästä punaponchoisesta miehestä… Cole Cassidysta. Hän kuitenkin vain pudisteli päätään ja käänsi päänsä pois. Kun Hanzon henkilökohtainen hoitaja sai kiireellisen kutsun tulla toiseen huoneeseen, Hanzo tajusi, että oli hänen aikansa lähteä. Onneksi hoitaja ei ollut vielä kerennyt vaihtaa Hanzolle vaatteita, joten Hanzo nousi vaivalloisesti pois sängyltään, napaten nurkassa olevat tavaransa – repun täynnä nuolia, omia tavaroitaan sekä jousen – ja avaten ikkunan. Hän hyppäsi ikkunasta läheisen puun oksalle, laskeutuen varovasti alas ja kävellen nilkuttaen kohti kaupunkia. Kun Hanzo oli jo kaukana sairaalasta, sairaanhoitaja saattoi Cole Cassidyn huoneen ovelle ja avasi sen. Hoitaja oli järkyttynyt, kun näki tyhjän sairaalahuoneen ja avonaisen ikkunan. Cassidy sen sijaan ei vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä – hän osasi odottaa tätä.

Yö oli laskeutunut hyökkäyksestä toipuvan kaupungin ylle. Hanzo oli pysähtynyt erääseen puistoon yhden puskan taakse ja pyyhki hieman vertaan pois. Hän oli jättänyt välillä pieniä pisaroita verta matkalleen, mutta ei uskonut, että sairaalan henkilökunta lähtisi heti hänen peräänsä. Jos aamulla poliisit lähtisivät verijälkien perässä, Hanzo olisi varmasti silloin jo kaukana. Hän suunnitteli kävelevänsä satamaan ja ottavansa laivan Helsinkiin ja sieltä lentäisi lentokoneella kauas Euroopasta. Kun Hanzo sitoi puskassaan paria haavaansa, hän kuuli läheltä raskaita askelia sekä… äh, kannuksien kilinää. Hanzo osasi jo siitä hieman arvata, kuka hänen luokseen saapuisi. Eikä mennyt aikaakaan, kun puskaan kurkkasi kukas muukaan, kuin Cassidy. Nyt kuitenkin Hanzo oli ärsyyntynyt ja katsoi miestä vihaisena.

”Seurasit minua sitten… Soittivatko hoitajat sinut hakemaan minua?” hän kysyi. Cassidy kuitenkin vain hymyili ja astui hänen kanssaan puskaan, kumartuen alas ja näyttäen kädessään olevaa ensiapupakettia.

”Jotenkin arvasin, että lähdet… Ei, tulin tapaamaan sinua”, Cassidy vastasi ja avasi ensiapupaketin, paljastaen sieltä sidetarpeita sekä laastaria. Hanzo epäili hetken, mutta otti lopulta sideharson paketista, ”koska sinä olet Genjin veli”, Cassidy lisäsi, mihin Hanzo vain hymähti.

”Sinä tiedät kyllä sen… älä valehtele”, hän sanoi tiukasti ja vilkaisi miestä, kohottaen hieman kulmaansa. Hanzo meni lähemmäs Cassidya ja tarrasi tämän ponchosta kiinni. Mies kuitenkin vain pysyi paikallaan, antaen Hanzon retuuttaa häntä niin kuin halusi, ”ensinnäkin saat kertoa… mistä sait tämän?” Hanzo osoitti asetta, erityisesti siinä roikkuvaa, hieman kulunutta amulettia.

”Sinä tiedät kyllä sen… älä valehtele”, Cassidy vastasi virnistäen, toistellen ivaten Hanzon sanoja. Hanzo ei kuitenkaan ollut leikkituulella, vaan murahti uudelleen:

”Sinun piti heittää se jokeen! Unohtaa ne tyhmät lupaukset jostain lojaalisuudesta tai jakamisesta! En ymmärrä, miksi edelleen pidät tätä mukanasi, jos kerran tiedät, kuka olen! Tiedät, mitä olen tehnyt!”

”Tiesin jo silloin”, Cassidy valehteli, mutta Hanzo näki hänen ilmeestään ja sormensa hermostuneesta liikkeestä, että hän yritti valehdella. Hmph… Hanzo yritti nousta raivoissaan ylös, mutta kaatui nopeasti takaisin maahan – sopivasti suoraan Cassidyn syleilyyn. He katselivat toisiaan silmiin, Hanzo hieman hengästyneenä. Cassidy kuitenkin kadotti hymyn nopeasti huuliltaan ja sanoi: ”pidin tuota amulettia mukana, koska sanoissasi oli järkeä. Sinä opetit minulle uudestaan sen, miten maailma ei ole mustavalkoinen. Sinä opetit minulle, että jokainen meistä voi saada uuden tilaisuuden. Minä olin saanut, mutta silti jostain syystä unohdin sen”. Hanzon katse heltyi hieman. Cassidy siis edelleen muisti, miten Hanzo oli kertonut pullon merkitystä. Mutta tottahan se oli, mitä hän sanoi; sakepullo oli jo pitkään ollut hänen klaaninsa sotureiden tapa jakaa yhteisiä koettelemuksia. Jakaa ajatuksia siitä, etteivät he kuitenkaan olleet yksin. Hanzo nousi varovasti pois Cassidyn päältä ja murahti, kun kierähti takaisin selälleen maahan. Cassidyn huulille nousi pian taas se tuttu hymy, ”joten… Veljesi on odottanut aika kauan, että palaat Overwatchiin… milloin ajattelit siis tehdä sen?”

”En ikinä”, Hanzo vastasi napakasti, mutta katui hetken jo sanojaan. Overwatchissa hänellä olisi koti… ja hän olisi lähellä ainoaa elossa olevaa perhettään eli Genjiä. Ja kenties Cassidy pitäisi hänen puoliaan, jos joku Overwatchista päättäisi ruveta saarnaamaan Hanzolle moraalista, ”…e-en minä tiedä, onko minusta sankariksi”, hän kuitenkin lisäsi loppuun, mihin Cassidy vain naurahti. Hän kävi istumaan Hanzon viereen maahan ja nojaili heidän takanaan olevaan puuhun, katsellen tähtiä, jotka olivat kivunneet yötaivaalle ja antaneet tummien pilvien väistyä tieltään.

”En minäkään ole mikään sankari… Ainoa asia, mikä minussa huutaa sankaria on ehkä komea ulkomuotoni”, Cassidy sanoi ja virnisti Hanzolle, kuin flirttaillen. Hanzo punastui hieman tästä ja puuskahti heti huvittuneena:

”Komea ulkomuoto ei riitä taistelun voittamiseen” Cassidy naurahti tälle ja nyökkäsi. Hanzo kuitenkin jatkoi pientä hymyään ja puristi pikkuisen kättään, johon sattui edelleen, ”…haluan ensin toipua kunnolla… Ehkä jossain hotellissa tai… jossain. En halua mennä Overwatchiin haavoittuneena, kuin pyytäen apua”

”Ei ole noloa pyytää apua, sugah”, Cassidy huomautti, mutta Hanzo vain käänsi katseensa pois. Oli se noloa… Ottaen huomioon, että Overwatch oli tehnyt Genjille enemmän, kuin mitä Hanzo oli koskaan – omalle veljelleen! Joten Hanzo ei menisi sinne, rukoillen apua, perhettä, hyväksyntää… Hän menisi Overwatchiin tarjoamaan omaa apuaan ja kenties korjaamaan kaikki tekemänsä virheet. Tai jos ei korjaamaan, niin ainakin hyvittämään jotenkin kaikkea pahaa, mitä oli tehnyt, ”äh… nyt kaipaisin kyllä drinkkiä… ehkä lasi viskiä”

”Minäkin…” Hanzo myönsi ja vilkaisi Cassidya. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, ”jos siis… täällä pohjoismaissa edes tarjotaan sakea missään baareissa” Cassidy hymyili pikkuisen ja ojensi metallista kättään Hanzolle, kuin tarjoten häntä ottamaan siitä kiinni.

”Tiedän minä yhden paikan… Saanko siis saattaa sinut baarin kautta läheiseen hotelliin?” hän ehdotti. Hanzo katsoi hieman epäillen Cassidya – sillä samalla katseella, millä hän oli katsonut Cassidya joskus vuosia sitten.

”Tämän kerran, cowboy”, Hanzo vastasi lopulta, ottaen Cassidyn kädestä kiinni. Hän joutui todella nojaamaan mieheen, mutta käveleminen alkoi helpottaa ja pian Hanzo kävelikin ihan hyvin, vaikka jalat olivat edelleen kipeät. Cassidy tarjosi kuitenkin tukea ja baarissa he saivat onneksi vain istua eräässä nurkkapöydässä ja juoda rauhassa. Ja kun aamuyö alkoi lähestyä ja valomerkki välähti, Hanzo otti Colen kanssaan hotellihuoneeseensa, jonka hän oli illan aikana varannut. Aamulla Hanzo istui hiljaa alasti sängyllä, Colen takana ja kiinnitti amulettia Colen kaulaan. Hanzo oli löytänyt hotellin kaapista pitkän hopeisen kaulakorun ja korvannut koruosan sakepulloamuletillaan. Hän laittoi sen Colen kaulaan, naksauttaen lukon kiinni ja suukottaen cowboyn niskaa.

”Kiitos, sugah…” Cole mumisi tummalla aamuäänellään ja vilkaisi olkansa yli. Hän antoi pienen suudelman Hanzon huulille, ennen kuin he painautuivat takaisin makoilemaan sängylle. Oliko tämä vain yhden yön juttu? Ehkä… Tai sitten siitä voisi kasvaa jotain suurempaa, jos vain Cole halusi – ja aamun hellimisestä päätellen hän halusi. Hanzo ehkä myös halusi siitä jotain enemmän, jos vain Cole antaisi hänelle. Mutta toistaiseksi heidän kahden tulevaisuutensa oli vielä niin tuntematon ja täynnä erilaisia valintoja. Aivan kuten silloin Hanamurassa, kun he olivat vielä niin kovin nuoria ja sinisilmäisiä ja maailma oli mustavalkoinen. Tosin nyt, viimein, maailma alkoi näyttäytyä kirkkaissa väreissä, aamuauringon loisteen alla.